Pahoittelen jonkinsorttista epäaktiivisuutta blogissani. Elokuvia on kyllä tullut taas muutama katsottua, mutta en ole ehtinyt niistä tänne raportoimaan muun muassa kesätöiden sekä lähestyvän muuton takia. Kesätyöt päättyivät eilen ja muutto on edessä huomenna, sitten onkin vielä muutama päivä lomaa ennen yliopiston alkamista - mikä kyllä tulee ihan tarpeeseen!. Ja aivan tosiaan, muutan huomenna Joensuuhun opiskelijasoluun ja ensimmäistä kertaa omilleni pärjäämään. Kerroinkin jo asunnosta edellisessä postauksessa ja nyt tavaroiden järjestely ja pakkaus ovat täydessä vauhdissa, jotta kaikki on kasassa huomisaamuun mennessä. Eilen vietimme kavereiden kanssa pienimuotoisia läksiäisiä paikallisessa kahvilassa kakkua syöden ja meillä oli oikein mukavaa. Sitä kun ei tiedä, milloin seuraavan kerran noita kavereita näen niin oli kiva koota kaikki koolle vielä viimeisen kerran ennen muuttoani.

Tämä nyt on pikkujuttu, mutta minulle tämä oli tärkeää: kävin tänään ottamassa reiät korviini. Minulla ei siis ole koskaan aikaisemmin ollut korvareikiä, mutta kuluneen vuoden aikana olen alkanut pohtia, että olisi ihan kiva jos minulla olisi reiät korvissa. Kesällä en niitä kuitenkaan halunnut laittaa, sillä kävin paljon uimassa ja siitähän tuoreet reiät eivät erityisemmin tykkää. Mutta nyt kun elokuu lähestyy loppuaan oli hyvä aika käydä viimein rei'ittämässä korvanlehdet sillä enää en uimassa käy ellen sitten erehdy uimahalliin joskus myöhemmin syksyllä. Minua jännitti aika paljon, sillä en tiennyt yhtään sattuuko reikien ottaminen ja kuinka paljon. Menin kuitenkin rohkeasti kultakauppaan, valitsin sopivat korut ja sitten olikin jo toimituksen aika. Ampumishetkellä kyllä vähän kirpaisi, mutta se meni nopeasti ohi ja nyt korvalehteni tuntuvat normaaleilta. Olen vähäsen pyöritellyt jo niitä ja aion hoitaa reikiä hyvin etteivät ne sitten kuuden viikon jälkeen ala umpeutumaan jos en koruja vähään aikaan pidäkään. Ennen rei'ittämistä olin kyllä jo ostanut muutamia korvakoruja, jotta tulisin varmasti ottaneeksi reiät ainakin ennen muuttoani Joensuuhun!

Palveluksessanne, Miss Daisy (Driving Miss Daisy/1989) Vuoden 1990 Oscar-gaalan yllättäjä oli Alfred Uhryn näytelmään perustuva ja Bruce Beresfordin ohjaama draamakomedia rikkaan juutalaislesken ja mustan autonkuljettajan ystävyydestä. Tapahtumat alkavat 1940-luvulta ja Daisy Werthan (Jessica Tandy) on jäänyt leskeksi, mutta haluaa hoitaa asiansa itse niin hyvin kuin mahdollista. Valitettavasti Daisy päätyy ajamaan autonsa lampeen ja Daisyn poika Boolie (Dan Aykroyd) päättää palkata vastahakoiselle äidilleen autonkuljettajan. Boolie palkkaa mustan Hoken (Morgan Freeman), joka onkin täystyöllistetty yrittäessään tulla toimeen itsepäisen ja asemastaan tarkan Miss Daisyn kanssa. Pikku hiljaa kaksikon välit kehittyvät kuitenkin ystävyydeksi, joka kestää monen vuosikymmenen ajan.
Olin joskus nauhoittanut tämän elokuvan ja päätin sitten eräänä perjantaina katsoa tämän, sillä elokuva on lyhyt ja minulla oli sopivasti ylimääräistä aikaa. Olin kuullut elokuvasta kahdenlaisia arvioita: joidenkin mielestä elokuva ei ole erityisen hyvä ja on ihme, miten se on voittanut niin monia Oscareita (yhteensä 4 vuoden 1990 gaalassa) ja jotkut ovat taas sitä mieltä, että elokuva on suitsutuksensa ansainnut. Minulla ei ollut asiaan sen kummoisempaa ennakko-odotusta, mutta ajattelin elokuvan olevan ihan hyvä. Sain kuitenkin pettyä, sillä Palveluksessanne, Miss Daisy on yksi typerimpiä näkemiäni elokuvia. Juoni vaikutti ihan hyvältä, mutta ikävä kyllä elokuvassa ei tapahdu yhtään mitään. Aikaa vain kuluu, hahmot vanhenevat ja jotkut kuolevat mutta keskeiset henkilöt eivät kehity ollenkaan. Tämä on yksi elokuvan suurimpia, ehkäpä jopa kaikkein pahin ongelmakohta, joka tekee elokuvan tuijottamisesta piinaavan tylsää ja yksitoikkoista. Hoke on samanlainen rennohko kaveri alusta loppuun saakka ja Miss Daisy on itsepäinen ja kaavoihin kangistunut, vaikka pientä pehmenemistä jälkimmäisen kohdalla tapahtuukin lopussa. Kaksikon suhde pysyy lähes loppuun saakka samanlaisena vaikka katsoja voisi odottaa, että Martin Luther King-päivällisillä tapahtuisi jonkinlainen muutos. Mitään ei kuitenkaan tapahdu vaan suurempaa ystävyyden osoitusta Miss Daisylta saadaan odottaa aivan loppuun saakka, jolloin Daisy on jo vanhuudenhöperö. Ennen tätä Daisy tosin opettaa Hokea lukemaan, mutta tätä ulottuvuutta ei elokuvassa juuri alkuunkaan käsitellä vaan koko aihe vain sivuutetaan nopeasti.  Näyttelijät hoitavat pestinsä ihan mallikkaasti, mutta elokuvan juoni ja tapahtumattomuus syövät katsojaa niin pahasti, että minä ainakin olin pettynyt ja jopa ärsyyntynyt koko pläjäykseen. Jos jotakin pitää kehua niin se on lavastus ja muut yksityiskohdat, joilla on saatu joka vuosikymmenen tyyli ja tunnelma hyvin luotua. Parhaiten muutokset näkyvät Boolien jatkuvasti modernisoituvassa toimistossa. Minä en kuitenkaan pitänyt tästä elokuvasta enkä sitä oikein voi kenellekään lähteä suosittelemaankaan. Jos tosin pitää tälläisistä lässynlää-aiheista ja jonkinlaisesta ihmiskuvauksesta, voi elokuva ehkä iskeäkin, mutta tiedän vastaavanlaisia ja huomattavasti parempiakin elokuvia eikä tämä filmi niihin todellakaan kuulu.

Johnny Guitar (Johnny Guitar/1954) Nicholas Rayn klassikkolänkkärissä Arizonalaiseen pikkukaupunkiin saapuu salaperäinen kitaraa kantava mies, Johnny Guitar (Sterling Hayden), jonka tulo laukaisee kyläläisiä piinaavat pahat erimielisyydet. Johnny saapuu pitkän matkan jälkeen Viennan (Joan Crawford) saluunaan, mutta pian paikalla on täysi rähinä, kun kyläläiset karjanomistaja Emma Smallin (Mercedes McCambridge) johdolla syyttävät Viennaa sekaantumisesta rikolliseen toimintaan ja postivaunujen ryöstöön. Närää kyläläisten ja Viennan välillä aiheuttavat myös Tanssijan (Scott Brady) johtaman rosvokoplan kohtelu ja pian niin Vienna kuin rosvotkin ovat pahoissa vaikeuksissa. Samaan aikaan Johnny ja Vienna lämmittävät vanhan rakkaussuhteensa ja pian onkin aika paeta niin hirttoköyttä kuin kaksikon henkeä uhkaavia kyläläisiäkin.
Tämä elokuva tuli parisen viikkoa sitten ja koska se vaikutti näkemisen arvoiselta klassikolta, päätin katsoa elokuvan eikä mökillä ilta-aikoihin ole oikein muutakaan tekemistä. Rehellisesti sanottuna en muista elokuvasta kovinkaan paljon, mutta yritän parhaani jotta saatte edes jonkinlaisen kuvan siitä, millainen elokuva mielestäni oli. En ollut aikaisemmin nähnyt yhtäkään Joan Crawfordin elokuvaa ja minusta hän oli tässä aika hyvä. Vaikka Crawford ilmeisesti oli aika pahaluontoinen diiva, tähän rooliin hän sopi erinomaisesti ja hän myös näytti hyvältä miehekkäissä paidoissa ja tiukoissa housuissa. Muutkin näyttelijät olivat ihan hyviä. Juoni oli sinällään jännä, ettei siinä ollut suurempia tappeluita tai muita vaan pääfunktio oli pääparin suhteessa muihin elokuvan henkilöihin. Juonessa ei ollut tylsiä kohtia, mutta erityisen jännittäväkään se ei ollut. McCambridgen hahmo Emma oli mielestäni todella rasittava ja ärsyttävä ja toivoinkin, että hänestä päästäisiin elokuvan loppuun mennessä ja kyllähän Vienna hänet sitten kaksintaistelussa päihittikin. Johnny Guitar ja muut mieshahmot olivat hieman sivuroolissa kahden naispäähahmon varastaessa show'n mutta se ei ollut mitenkään huono juttu. Elokuva on kuvattu väreissä, mikä toi siihen omanlaisensa säväyksen. Lännkärit eivät ehkä ole suosikkielokuviani, mutta tämä elokuva oli ihan katsottava ja voin suositella sitä ainakin niille, jotka pitävät vanhoista lännenelokuvaklassikoista. Elokuvan tunnuskappale Johnny Guitar on näin suomalaisittain sikäli ajankohtainen, että kappaleesta suomenkielisen Surujen kitara - nimisen version tehnyt Topi Sorsakoski menehtyi jonkin aikaa sitten.

Pan's Labhyrint (El laberinto del fauno/2006) Guillermo del Toron ohjaama ja käsikirjoittama meksikolainen fantasiaelokuva sijoittuu Espanjan sisällissodan kauhuihin. Nuori Ofelia-tyttö (Ivana Baquero) matkaa äitinsä (Ariadna Gil) kanssa maaseudulle kapteeni Vidalin (Sergi López i Ayats)allitsemalle tilalle, sillä äiti on mennyt Vidalin kanssa vihille ja odottaa tämän lasta. Kapteeni Vidal ei kuitenkaan ole mikään kiltti isäpuoli vaan äärifasistinen ja sadistinen kiduttaja, joka jahtaa vastarintalaisia herkeämättä. Kirjoista pitävä Ofelia ei viihdy talossa vaan päätyy hyönteisen johdattamana salaperäiseen labyrinttiin, jossa saa ikivanhalta faunilta (Doug Jones) kuulla olevansa salaperäisen maanalaisen valtakunnan prinsessa. Ofelian tulee myös suorittaa kolme vaarallista tehtävää, jotta hän pääsee takaisin valtakuntaansa. Vaaroja riittää myös maan pinnalla, sillä Ofelian puuhat eivät Vidalia miellytä ja vaarassa ovat niin vastarintaliikkeen taistelijat kuin heidän läheisensäkin.
Olin odottanut tätä elokuvaa kovasti kun sain kuulla sen tulevan Neloselta. Pelkäsin hieman, että elokuva olisi liian pelottava minun makuuni, mutta sitä se ei ollut eikä elokuva kyllä muutenkaan vastannut odotuksiani oikeastaan mitenkään. Olin kuvitellut, että elokuva sijoittuisi kokonaan labyrinttiin ja maanalaiseen maailmaan alkukankeuksien jälkeen, mutta ei: ylivoimaisesti suurin osa tapahtumista sijoittui sisällissotaan normaalissa elämässä ja itse fantasian osuus elokuvassa jäi aika vähiin. Myös Ofelia jäi välillä täysin statistin asemaan, sillä kapteeni Vidal varastaa show'n koko ajan ruudussa ollessaan ja häntä esittävä näyttelijä hoitaa hommansa loistavasti. Ofelia hahmona sen sijaan oli aika rasittava, sillä hänellä ei oikein tuntunut olevan minkäänlaista persoonallisuutta ja hänen yleisin repliikkinsä oli huutaa "Ei, ei!". Propsuja pitää kyllä elokuvalle antaa siitä, että se on erittäin hyvin tehty: fauni näyttää hyvältä, keijut ja muut animoidut asiat näyttävät myös kohtalaiset uskottavalta ja maanalaisissa käytävissä Ofeliaa jahtaava silmätön lapsia syövä olento on oikeasti kammottava. Olento on elokuvan pelottavin juttu eikä senkään kohtaus ole kovin pitkä. Muuta väkivaltaa elokuvassa on jonkin verran, esimerkiksi Vidal kiduttaa useampaan otteeseen kiinni saamian vastarintalaisia mutta tätä väkivaltaa ei näytetä oikeastaan yhtään. Ampumista ja puukottamista sen sijaan päästään näkemään useammankin kerran joten mistään lasten fantasiaelokuvasta ei todellakaan ole kysymys. Pan's Labhyrint on selkeästi aikuisille suunnattu fantasia ja on hieman katsojasta kiinni, kolahtaako se vai ei. Jos Espanjan sisällissota tai vähänkään erikoisemmat tai taiteellisemmat fantasiat kiinnostavat, kannattaa elokuva kyllä katsoa. Itse en kuitenkaan pitänyt filmistä: elokuvassa ei ollut tarpeeksi fantasiaa, se oli joiltain osin vähän tylsä, päähenkilö oli enemmän rasittava kuin sympaattinen eikä juonikaan sinällään ole mitenkään erityisen omaperäinen vaan jopa ennalta-arvattava. Loppu nähdään jo alussa ja katsoja pystyy nopeasti päättelemään, että Vidal kuolee lopussa ja niinhän tosiaan pääsee käymään. En silti väitä etteikö Pan's Labhyrint olisi hyvä elokuva, minä vain en sattunut pitämään siitä. Lapsille tämä fantasia ei sovi, mutta jos jo aiemmin mainitsemani asiat kiinnostavat, kannattaa elokuvaan tarttua. Ja pääseehän sitä kuulemaan espanjan kieltä!

Pan's Labhyrintin päätyttyä käänsin kanavan kolmoselle ja katsoin siellä pyörineen Little Miss Sunshinen loppuun. Aluksi ajattelin katsoa elokuvaa muutaman minuutin ennen nukkumaanmenoa mutta elokuva osoittautuikin todella viihdyttäväksi ja hauskaksi ja katsoin sen sitten loppuun saakka. Minun olisi ehdottomasti pitänyt katsoa se eikä Pan's Labhyrintiä! En kuitenkaan kirjoita elokuvasta nyt arviota, sillä en nähnyt sitä kokonaan. Sen sijaan aion jossain vaiheessa yrittää löytää elokuvan DVD:nä, katsoa sen ja kirjoittaa siitä sitten juttua blogiini. Mutta sen verran voin sanoa, että jos hieman musta ja kieroutunut huumori kiinnostavat, Little Miss Sunshine on ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva! Minuun ainakin se kolahti täysillä.

Perikato (Der Untergang/2004) Kaikkien aikojen parhaaksi Hitler-elokuvaksi kehuttu Perikato perustuu muun muassa Hitlerin yksityissihteerin Traudl Jungen muistelmiin ja sen on ohjannut Oliver Hirschbiegel. Aluksi nähdään, kuinka Hitler (Bruno Ganz) palkkaa nuoren Traudlin (Alexandra Maria Lara) yksityissihteerikseen, mutta sen jälkeen elokuva keskittyy Hitlerin viimeisiin päiviin bunkkerissaan liittoutuneiden moukaroidessa Berliiniä. Führer on jo menettämässä järkensä ja antaa ristiriitaisia käskyjä, joita hänen kenraalinsa ja muut lähimmät miehensä yrittävät epätoivoisesti toteuttaa. Traudl ja muu bunkkerin väki sen sijaan on vaikean ratkaisun edessä: jäädäkö Hitlerin tueksi bunkkeriin vai yrittää päästä neuvostolinjojen läpi pakoon Berliinistä? Intensiivinen tilanne kuitenkin ratkeaa ajallaan ja jokainen henkilö päätyy kukin omaan ratkaisuunsa.
Olen kiinnostunut historiasta ja varsinkin sotahistoriasta, joten olihan Perikato nähtävä. Lisäksi meillä oli joskus saksankirjassa ollut kappale Traudl Jungea näytelleestä Alexandra Maria Larasta ja muistin elokuvan myös sitä kautta. Elokuvaa ei turhaan ole sanottu parhaaksi Hitler-elokuvaksi, sillä vaikka se oli pitkä, oli se myös todella intensiivinen ja tarkka kuvaus bunkkerin viimeisien päivien tapahtumista (vaikka elokuva fiktiota olikin). Ganz on loistava Hitlerin roolissa: osa on varmasti vaikea, mutta hän sekä näyttää että käyttäytyy juuri niin kuin Hitlerin voisi kuvitellakin käyttäytyneen. Muutkin näyttelijät ovat todella hyviä ja he myös näyttävät todella paljon esittämiltään henkilöiltä. Lisäksi on hauska seurata, kuinka eri tavoin eri henkilöt suhtautuvat edessä koittavaan Saksan tappioon. Hitler haaveilee uusista valloituksista vaikka tiedostaakin tilanteen, Eva Braun (Juliane Köhler) haluaa pitää hauskaa ja juhlia mutta päätyy lopulliseen ratkaisuun tekemällä itsemurhan yhdessä Hitlerin kanssa, professori Haase (Matthias Habich) yrittää viimeiseen asti auttaa siviileitä ja haavoittuneita, Magda Göbbels (Corinna Harfouch) uskoo kansallissosialismiin niin vahvasti, että on valmis tappamaan omat lapsensa suojellakseen heitä aatteettomalta maailmalta ja niin edelleen. Sihteeri Traudl Junge on kuitenkin hahmoista ehkä keskeisimmässä osassa ja suurin osa bunkkerin tapahtumista näytetään hänen näkökulmansa kautta. Elokuva on hyvin tehty, sillä lavastus on uskottavan näköistä ja komeista univormuista pitävä saa aimo annoksen aidonnäköisistä natsiunivormuista. Melkein kaikki Hitlerin lähipiiriin kuuluneet henkilöt ja natsi-Saksan johtohahmot päästään elokuvassa näkemään ja lopussa saadaan myös tietää, mitä muille kuin elokuvan aikana kuolleille henkilöille tapahtui natsi-Saksan kukistumisen jälkeen. Tämä oli minusta todella hyvä ulottuvuus ja hyvä oli myös ratkaisu laittaa sekä elokuvan alkuun että loppuun pätkä Traudl Jungen haastattelusta. Osaan elokuvan hahmoista pystyy jopa jollain tasolla samaistumaan, mutta rouva Göbbles jättää katsojan täysin kylmäksi tappamalla kylmäverisesti niin lapsensa kuin itsensäkin. Lapsiensa surman jälkeen rouva vieläpä lähtee kylmästi pelaamaan itsekseen pasianssia. Väkivaltaa elokuvassa on jonkin verran, mutta mikään sotaelokuva Perikato ei kuitenkaan ole. Sen sijaan elokuva inhimillistää natsi-Saksan johdon ja esittää heidät ihmisinä, joilla on edessään vaikeita valintoja. Historiasta tiedämme, kuinka lopulta sitten kävi ja elokuvan lopussahan kerrotaan sitten loput. Vaikka elokuva ei ole mikään dokumentti, antaa se jonkinlaisen näkökulman Valtakunnan viimeisistä päivistä ja historiasta pitävät varmasti tykkäävät elokuvasta. Minusta Perikato oli hyvä katselukokemus ja myöskin hyvä elokuva, jota voin suositella kaikille toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista kiinnostuneille ja historiaa muutenkin harrastaville. Se myös toimii niille, jotka eivät pidä varsinaisista sotaelokuvista mutta haluavat nähdä historiallisen filmin toisen maailmansodan ajoilta.

Fantastic Mr. Fox (Fantastic Mr. Fox/2009) Roald Dahlin lastenkirjaan perustuva, Wes Andersonin ohjaama animaatioelokuva on toteutettu vanhanaikaisella stop-motion - animaatiolla. Elokuvassa Mr. Fox (äänenä George Clooney) on entinen kanavaras, joka on kuitenkin perheellistyttyään siirtynyt rauhallisempaan toimittajan ammattiin vaimonsa Felicityn (Meryl Streep) toiveesta. Mr. Fox ei kuitenkaan ole erityisen tyytyväinen, joten hän ostaa perheelleen uudeksi kodiksi komean puun ja ryhtyy sieltä käsin suunnittelemaan iskua kolmen vaikutusvaltaisen viljelijän tiloille. Viimeiseksi suureksi keikaksi tarkoitettu ryöstöretki kyllä onnistuu, mutta farmarit Bean, Boggis ja Bunce ovat raivoissaan ja ryhtyvät armottomaan kettujahtiin, jonka takia Mr. Fox perheineen ja ystävineen joutuu pakenemaan ja keksimään uusia suunnitelmia viljelijöiden varalle omaa nahkaansa suojellakseen. Perhedraamaltakaan ei vältytä, sillä Felicity ei ole erityisen iloinen miehensä järjestämästä sopasta eikä kettuperheen angstinen poika Ash (Jason Schwarzman) tule ollenkaan toimeen kyläilemään tulleen Kristofferson-serkun (Eric Chase Anderson) kanssa.
Kaverini oli meillä ja päätimme katsoa jonkin elokuvan joten katsoimme Canalilta tallentamani Fantastic Mr. Foxin pois digiboksilta. Minulla ei oikeastaan ollut sen kummempia odotuksia elokuvan suhteen: ajattelin sitä vain joksikin lasten animaatioksi joka on toteutettu karmaisevan näköisellä stop-motion - animaatiotekniikalla. Ennakko-odotukseni saivat kuitenkin kyytiä, sillä stop-motion - animaatioon tottui elokuvan edetessä ja elokuva oli täysin odotusten vastaisesti todella viihdyttävä ja hauska! Elokuva oli englanniksi dubattu (en tosin tiedä onko elokuvasta edes olemassa suomenkielistä versiota) ja kaikki ääninäyttelijät olivat todella hyviä rooleissaan. George Clooney pääosassa oli erityisen mainio ja Meryl Streep oli myöskin hyvä. Elokuvan juoni ei ole mitenkään erityisen ihmeellinen tai erityisen järkevä, vaan elokuvassa tapahtuu jos jonkilaista hullua ja sitten vain ihmettelee että miten älyttömäksi touhu voi vielä muuttua. Jotkut animaatiot ovat itsessään hauskoja: Kylie-opossumin spiraalisilmätuijotus, eläimet kaivamassa onkaloa maan alla, Felicity ja Mr. Fox hehkumassa kuin lamput raskausuutisten jälkeen, eläimet syömässä milloin mitäkin. Myös verbaalisella puolella ollaan iskussa ja elokuvassa on paljon kaikenlaisia todella hauskoja vitsejä, jotka saivat ainakin minut nauramaan. Mikään lastenanimaatio Fantastic Mr. Fox ei kuitenkaan varsinaisesti ole, sillä elokuvan tapahtumat ja huumori eivät välttämättä aukea lapselle laisinkaan vaan elokuva toimii ehkä paremmin aikuiskatsojilla. Elokuvan hahmot ovat hauskoja ja kaikki omanlaisiaan  - erityisesti angstinen ja normaalista poikkeava Ash-poika keräsi meiltä suloisuuspisteitä. Mr. Fox on itseironinen ja hauska sankari, viemäreissä tavattava Rotta puolestaan varsinainen mafiosotyylinen roistovihollinen. Viljelijät ovat kieroja ja Kristofferson-serkku on jopa Ashia erikoisempi tapaus, joka joogaa ja harrastaa karatea. Lopussa eläimet pääsevät ainakin jollain tasolla eroon viljelijöistä ovelan suunnitelman avulla, perheongelmat ratkeavat ja ruokaakin löytyy - joskin loppuratkaisu on sinällään aika hauska. Elokuvaan mahtuu kaiken hauskan kohelluksen lisäksi vakavampiakin kohtauksia, joissa käsitellään erilaisuutta ja perhesuhteita, mutta kaikki on sopivasti tasapainossa eikä elokuvassa missään vaiheessa mennä liian vakavalle tasolle vaan tietynlainen huvittavuus pysyy koko ajan päävireenä. Suosittelen elokuvaa kaikille, joita kiinnostaa hieman vanhanaikainen nukkeanimaatio ja jotka pitävät vähemmän vakavasti otettavista elokuvista. Fantastic Mr. Fox on hauska aikuisten animaatio, jonka parissa aika kuluu siivillä. Tämän elokuvan hankin ehdottomasti DVD:nä itselleni!