Wall Street - Rahan ja vallan katu (Wall Street/1987) Oliver Stonen elokuvassa liikutaan pörssikurssien värikkäässä maailmassa. Nuori tilinhoitaja Bud Fox (Charlie Sheen) ihailee suursijoittaja Gordon Gekkoa (Michael Douglas) ja onnistuukin pääsemään tämän leipiin. Tämä tosin tarkoittaa häikäilemätöntä keinottelua ja lainvastaisia keinoja, joista ei seuraa loppupeleissä mitään hyvää. Paikallinen lentoyhtiö, jossa Foxin isä (Michael Sheen) työskentelee, alkaa myöskin olla vaarassa...
Uuden Wall Streetin tultua elokuviin minussa heräsi mielenkiinto nähdä tämä ensimmäinen osa ja onnistuinkin bongaamaan sen kirjastosta. En tiennyt, että tässä ovat molemmat Sheenit ja he vieläpä näyttelevät isää ja poikaa, mikä toi elokuvaan ihan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Douglas on mainio Gekko ja rooli toikin hänelle Oscarin. Sen sijaan nuoren Charlie Sheenin suoritus ei ole ihan vakuuttavimmasta päästä, mutta kyllä hänkin roolista suoriutuu. Wall Street on tekniikaltaan tosin auttamattoman vanhentunut (ne kännykät, tietokoneet ja huitovat meklarit!) ja osa elokuvasta jää kieltämättä pimentoon, koska en ymmärrä osakemarkkinoista oikeastaan yhtään mitään :'D Loppuratkaisu oli vähäsen huono ja jätti ainakin minut (jälleen kerran) sellaiseen "Häh? Tähänkö tämä nyt muka loppuu?"-mielentilaan. Wall Street on siitä huolimatta ihan kiehtova ja toimiva filmi, joskin omaa katselukokemustani latisti temppuileva televisioääni, jossa taustaäänet kuuluivat tosi kovalla ja puhe hiljaisella. Olisi pitänyt panna äänentoisto päälle!

Amadeus (Amadeus/1984) Peter Shafferin kirjoittama ja Milos Formanin ohjaama menestysdraama tarttuu mielenkiintoiseen aiheeseen: säveltäjänero Wolfgang Amadeus Mozartin elämään. Tällä kertaa tarina on tosin kerrottu Mozartin kilpailijan, Antonio Salierin näkökulmasta. Elokuvan alussa vanhentunut Salieri viiltää kurkkunsa ja joutuu sairaalaan, jonne häntä tapaamaan tulee nuori pappi tarkoituksenaan antaa Salierille synninpäästö. Salieri alkaa kertoa papille tarinaansa, joka on kaikkea muuta paitsi loistelias. Salierin aluksi ihaiema Mozart paljastuu varsinaiseksi kauhukakaraksi, joka säveltää mestariteoksia mutta samalla hihittelee, ryypiskelee ja käyttäytyy muutenkin varsin vastuuttomasti. Kateus ja katkeruus saavat Salierin hylkäämään Jumalansa ja ryhtymään äärimmäisiin tekoihin Mozartin kukistaakseen.
Huomasin pari viikkoa sitten Amadeuksen tulevan MTV3 Leffa-kanavalta, mutten katsonut sitä kokonaan, sillä halusin nähdä sen kanssa päällekkäin menneen Sofien valinnan. Löysin kuitenkin Amadeuksen kirjastosta, joten lainasin sen ja katsoin. Ja on kyllä todettava, että Amadeus on näkemisen arvoinen elokuva. Puvustus ja lavastus ovat aivan huippuluokkaa ja olisi ollut vääryys, mikäli vuoden Oscarit kyseisistä ansioista olisivat menneet muille elokuville. Oopperakohtaukset ovat näyttäviä ja varsinkin juhlakohtaus puolessa välissä on varsinaista pukujen ja naamioiden ilotulitusta. Tom Hulce on loistava hihittelevänä ja lapsellisena ihmelapsena, jonka käytös on kaikkea muuta kuin mitä etukäteen saattaisi kuvitella. Miespääosan Oscarin napannut F. Murray Abrahams on niin ikään mainio Salieri - juuri sopivan katkeroituneen oloinen. Pidin myös kuuntelijan osassa olleesta papista, jossa oli jopa pikkuisen silmänruokaa. Elokuvan musiikki on tietysti loistavaa, pääosassa Mozartia ja saa minunlaiseni musiikin harrastajan ja kuuntelijan hyrisemään tyytyväisyydestä. Itse musiikkia harrastavana elokuva aukeaa minulle ehkä hieman eri tavalla, sillä saan kaikista termeistä ja musiikin teknisistä hienouksista enemmän irti kuin aiheeseen täysin perehtymätön, mutta tästä elokuvasta kaikki voivat kyllä nauttia musiikkia tuntemattakin. Amadeus on mielestäni melkeinpä pakollista nähtävää klassisen musiikin ystäville, vaikka se tarjoaakin varsin omalaatuisen näkökulman Mozartin elämään Salierin kautta. Aihe on joka tapauksessa hyvä ja mielenkiintoinen ja Amadeus ansaitsi kyllä voittamansa kahdeksan Oscaria. Elokuva on aika pitkä ja kirjaston DVD vieläpä pätki puolessa välissä (onneksi olin nähnyt kyseiset kohdat aikaisemmin!), mutta filmiä jaksaa seurata mainiosti alusta loppuun. Ja jos ei muuta, niin Tom Hulcen hihittely ainakin jää turhankin hyvin mieleen.

Panssarilaiva Potemkin (Bronyenosyets Potyomkin/1925) Sergei Eisensteinin ohjaama legendaarinen mykkäelokuvaklassikko on elokuvafanin peruskauraa. Elokuvassa on viisi kappaletta, joista jokainen kuljettaa tarinaa eteenpäin. Alussa seurataan panssarilaiva Potemkinin miehistöä, joka nousee kapinaan heitä huonosti kohtelevia upseereja vastaan. Kapinasta ei kuitenkaan selvitä uhrein, ja kapinassa kaatunut johtohahmo tuodaan Odessan satamaan ihmisten surtavaksi. Pian koko Odessan kaupunki kapinoi tsaarin valtaa  vastaan, mutta huonostihan kapina päättyy. Loppu huipentuu yhteenottoon Potemkinin ja amiraalin eskadeerin välillä.
Kun näin tämän elokuvan kirjastossa, lainasin sen heti, sillä niin paljon tätä on mainostettu pakollisena nähtävänä. Ennakko-odotuksia ei 1001 elokuvaa - kirjan artikkelin lisäksi juuri ollut, ja Panssarilaiva Potemkin olikin varsin mielenkiintoinen kokemus. Propagandaa riittää vaikka muille jakaa ja punaliput liehuvat kansan hurmoksen yllä. Statistejen määrä joukkokohtaukssa on valtava ja tunne suurista massoista on voimakas. Mykkäelokuvissa on aina mukana oma huvittavuutensa, kun vuorosanoja pitää lueskella välillä vilauteltavilta tekstiplakaateilta, mutta elokuva ei ole erityisen hauska. Kuuluisin osa, "Odessan portaat", on siviilien joukkomurhakohtaus, joka on lähes kokonaan silkkaa klassikkokuvamateriaalia (mm. portaita alas vierivät lastenvaunut) ja kohtauksena muutenkin erinomainen. Sen sijaan osa elokuvan kohtauksista, kuten panssarilaivan lastaaminen satamassa ja eskaaderin odottelu merellä, eivät ole mitenkään järin kiinnostavia ja ajatukset rupeavat harhailemaan pahasti, kun mitään ei tunnu tapahtuvan, puhetta ei ole ja sama musiikki pauhaa koko ajan taustalla. Propagandistisuudestaan huolimatta Potemkinin tarina on kuitenkin varsin hyvä osoitus joukkovoimasta ja noususta sortajia vastaan. Niin tyylipuhdas klassikko tämä filmi on, että sitä voi suositella oikeastaan kaikille elokuvan ystäville. Pituuttakaan ei ole kuin hieman päälle tunti ja kokemuksena elokuva on varsin mielenkiintoinen.
 

Kävin tänään kirjastossa palauttamassa nuo lainaamani filmit ja lainasin kolme uutta tilalle: M*A*S*H* - Armeijan liikkuva kenttäsairaala, Mieletön maailmanhistoria sekä Full Metal Jacket videokasetilla. Lisäksi varasin Jack Nicholsonin tähdittämän Noidat-elokuvan, joten katseltavaa taas riittää! Kummisetää taas en taaskaan saanut, sillä se oli "yllättäen" taas lainassa. Mutta kyllä jonain päivänä minä vielä saan Corleonen sukutarinan iskettyä DVD-soittimeeni...