Jääkiekon MM-kisat, joita tuli jonkun verran tuossa parin viime viikon aikana seurattua ja saatiinhan kisoille komea päätöskin aikaiseksi Suomen voitettua MM-kultaa 16 vuoden tauon jälkeen. Kansa juhli turuilla ja toreilla, mutta minä en jaksanut voitosta juuri innostua, vaikka se hieno asia olikin. Jaa miksiköhän? No, en ole kovinkaan kiinnostunut jääkiekosta joten jätän juhlimisen suosiolla kovemmille lätkäfaneille. Mutta kyllä se taas nähtiin miten Suomen kansa sekoaa! Muissa maissa samanlaista remuamista nähdään vain suurien jalkapallokisojen voittojen jälkeen - eikä ihme, sillä kuningas jalkapallo on ykköslaji lähes kaikissa jääkiekon MM-turnaukseenkin osaa ottaneista maista. Mitenkään voittoa vähättelemättä: jääkiekko on kuitenkin aika pieni laji ja oikeastaan vain Suomessa se ykköslaji. Jopa Ruotsissa jalkapallo on tärkeämpää ja Pohjois-Amerikassa seurataan tiiviimmin baseballia ja amerikkalaista jalkapalloa kuin lätkää. Mutta nämä pikkuseikat eivät himmennä Suomen voittoa, vaikka se minua henkilökohtaisesti ei oikein innostakaan. Koen voiton samanlaisena kuin esimerkiksi Jukka Keskisalon estejuoksun EM-kullan vuodelta 2007 - ja rohkenen jopa sanoa sen olleen kovempi saavutus.

Mutta sitten kisoista yleisesti. Suomi pelasi kyllä hyvin, mutta minä arvion alusta saakka mestariksi Ruotsia. Veikkailin, että joukkue voi yltää pitkälle sillä Kanadan ja Yhdysvaltain joukkueet olivat huonot ja Venäjäkin oli mitä oli. Tosin näkemäni Sveitsi-peli ei antanut järin ruusuista kuvaa Ruotsin pelistä vaikka he sen 0-2 voittivatkin. En siis kannata Ruotsia mitenkään, mutta arvelin heidän yltävän kisoissa pitkälle. Venäjän heikohko taso hämmästytti ja Tsekki piristi kisoja erinomaisilla otteillaan, jotka palkittiinkin pronssilla. Sveitsi ja Slovakia olivat tasoihinsa nähden kovin vaatimattomia ja pohjoisamerikkalaiset niin ikään eivät vakuuttaneet missään pelissään. Positiivisia yllätyksiä olivat mielestäni Norjan ja Saksan menestyminen ja olin yllättynyt myös Ranskan pääsystä välisarjaan. Ehkäpä jääkiekkoilun kärki on vihdoin levenemässä ja uusia maita voi päästä mitaleille? Siskoni veikkasi Tanska - Norja - finaalia ja se kieltämättä olisikin melkoisen mielenkiintoinen, koska jääkiekkoilu ei ole kovin kovassa huudossa kummassakaan maassa. Finaalia seurasin ensimmäisen erän ja 10 minuuttia viimeisestä ja osasin kyllä uskoa Suomen mahdollisuuksiin, sillä Ruotsi ei loppujen lopuksi vakuuttanut. Jos finaalivastus olisi ollut joku muu kuin Suomi, Ruotsi olisi varmasti voittanut. Mutta nyt meni näin ja me olemme siihen erittäin tyytyväisiä! Niin ja B-sarjasta saamme ensi vuonna kiusoiksemme Italian ja Kazakstanin - Itävalta ja Slovenia eivät onnistuneet säilyttämään sarjapaikkaansa.

Sitten vielä yksi asia, mikä hiertää ainakin minua jääkiekon MM-kisoissa: minkä ihmeen takia kisat pitää järjestää joka vuosi? Missään muussa palloilulajissa kisoja ei joka vuosi pidetä - ei edes salibandyssa, joka on palloilulajeista marginaalisin. Jos kisat olisivat harvemmin JA NHL:n kauden ulkopuolella, pääsisi enemmän pelaajia kisoihin ja niiden tasokin voisi nousta. Tämän vuoden turnauksen taso ei nimittäin ollut mitenkään häikäisevä ja NHL-pelaajia ei juurikaan nähty. Jalkapallossa kisat järjestetään neljän vuoden välein ja ei puhettakaan, että huippupelaajat jättäisivät ne väliin. Jääkiekkokisojen pitäminen kesällä on ehkä vähän absurdia, mutta voisi toimia paremmin kuin nykyinen systeemi pelaajien kisoihin pääsyn kannalta. Kisat voitaisiin pitää esimerkiksi joka toinen vuosi ja johonkin toiseen aikaan, niin niiden arvostus jopa pelaajien silmissä saattaisi nousta. Stanley Cup kun on monelle se merkittävin jääkiekkovoitto. Mutta toisaalta: jos kisat pidettäisiin vaikka syksyllä, NHL ei varmana päästäisi pelaajia kisoihin loukkaantumisriskin (loukkaannut MM-kisoissa -> olet poissa puoli NHL-kautta) takia. NHL:hän ei aio ehkä päästää pelaajia enää olympialaisiinkaan, mikä on väärin. Olemassa ei ole enää pian turnausta, jossa pelaisivat kaikki maailman huippupelaajat. Tämän asian eteen olisi tehtävä töitä, jotta kisat eivät enää kärsisi pelaajainflaatiosta ja että jääkiekon arvostus ja lajituntemus maailmalla nousisivat.

Älkää hirttäkö minua lätkämietteiteni vuoksi, sillä en ole kovinkaan kiinnostunut jääkiekosta ja minulla on oikeus omiin mietteisiini. Mutta nyt elokuvakommentteja viikonlopulta.

Topi ja Tessu (The Fox and the Hound/1981) Daniel P. Mannixin kirjaan perustuvassa Disney-piirretyssä aiheena on kahden verivihollisen, ketun ja ajokoiran välinen ystävyys. Ketunpentu Topi menettää äitinsä metsästäjälle, mutta metsän linnut järjestävät Topille hyvän kodin vanhan naisen luota. Samaan aikaan metsästäjä Aatu Remunen hankkii uuden ajokoiranpennun vanhan Pösö-koiransa lisäksi metsälle. Pennut ystävystyvät, mutta kasvavat pian aikuisiksi ja kohtaavat suhteensa ongelman: verivihollisuuden. Lopputaistelu karhua vastaan haastaa kaksikon ystävyyden lopulta lopullisesti.
Tästä elokuvasta minulla oli pienenä kuuntelukasetti ja olin myös nähnyt elokuvan joskus pienenä, mutta en muistanut siitä mitään joitakin yksittäisiä repliikkejä lukuunottamatta. Niinpä tartuin tilaisuuteen verestää muistoja ja katsoin elokuvan, kun se tuli sopivasti MTV3:lta. Heti ensimmäiseksi on tartuttava vanhaan suomidubbiin, joka oli tuttuun tapaan laadukkaasti toteutettu ja mukavaa kuultavaa. Ainoastaan laulujen korvaaminen pelkällä lausunnalla hieman ihmetytti, mutta en osaa sanoa, onko laulut vain lausuttu myös englanninkielisessä versiossa. Osa äänistä oli etäisesti tuttuja joistakin muista piirretyistä ja toteutus oli, kuten jo tuli sanottua, onnistunut. Mutta itse elokuva ei kuulu Disneyn parhaimmistoon, vaikka varsin mukavaa katseltavaa olikin. Vaikka elokuvassa on sekä hauskoja että surullisia kohtia - huimaa lopputaistelua unohtamatta - jää elokuva jotenkin hieman ontoksi ja hahmot yksiulotteisiksi. Surullisissa kohdissa herkempi joutuu varmasti turvautumaan nenäliinoihin, mutta humoristiset osiot naurattavat lähinnä pikkulapsia. Animaatio on kuitenkin hyvännäköistä taustat mukaanlukien ja hahmot ovat eläväisiä. Pientä miinusta on annettava elokuvan lopussa olleesta karhusta, josta oli tehty täysin psykoottinen (ne punaiset silmät!) ja vailla motiivia ollut pääpaha. Hyökkäsikö karhu ampumisesta ärsyyntyneenä vai oliko sillä kenties pentuja? Muuten en oikein keksi mitään syytä, miksi karhu hyökkäisi tuolla tavalla ihmisen kimppuun. Enkä tiedä amerikkalaisten harmaakarhujen koista, mutta tämä yksilö näytti suhteettoman suurelta vauhdikkaasti ja hieman sekavasti animoidussa lopussa. Mieleen tuli hieman Bambin ja Ronnon yhteenotto Bambista: siitäkään kohtauksesta en ikinä ottanut mitään tolkkua. Tämä oli vähän sitä selkeämpi. Aatu Remusen hahmo lähinnä nauratti minua ja elokuvassa oli mukava maalais-amerikkalainen ote. Topi ja Tessu ei kuulu Disneyn parhaimpiin, mutta oli ihan kiva piirrosfilmi, jota voi noin yleisesti suositella kaikille piirettyjen ystäville. Ihan pienimmille lapsille en tätä ehkä näyttäisi, sillä elokuvan teemat ovat loppujen lopuksi aika raskaita ja pelottavia kohtauksia (mm. loppu ja puolenvälin junaratakohtaus) on myös mukana.

Pahan kosketus (Touch of Evil/1958) Orson Wellesin rikoselokuvassa tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain ja Meksikon raja-alueille, jossa rikollisuus on tietysti näkyvimmillään. Miquel Vargas (Charlton Heston) on nuoren vaimonsa (Janet Leigh) kanssa häämatkalla aluella ja aikoo samalla todistaa oikeudessa mesikolaista rikollista Grandea vastaan. Matkaan tulee kuitenkin mutkia, kun rikas rakennustehtailja murhataan autopommilla ja Vargas sekaantuu tutkimuksiin, joita johtaa poliisipäällikkö Hank Quinlan (Orson Welles). Alueella juonittelevat Granden suvun jäsenet aiheuttavat vaaraa Vargasin vaimolle ja autopommin taustalta alkaa paljastua likasia asioita...
En ole juurikaan katsonut YLE Teemalta keskiviikkoisin tulevia film noir-tyyppisiä elokuvia, mutta tämän Welles-elokuvan päätin ottaa nauhalle, sillä ymmärtääkseni se on ohjaajan parhaimmistoa. Katsoinkin filmin tänä aamuna ja  tämä oli muuten ensimmäinen elokuva, jossa näin niin Hestonin ja Leighin kuin sivuosissa olleet Marlene Dietrichin ja Zsa Zsa Gaborin. Hyvistä roolisuorituksista ei siis ollut pulaa ja paras oli Welles hienossa roolissaan. Hän näytteli tosi hyvin ja sai tehtyä Quinlanista juuri sellaisen hahmon kuin oli tarkoituskin. Päähenkilöpari puolestaan oli paikoittain jopa vähäsen rasittava, mutta kyllä heidän onnensa puolesta tuli jännitettyä. Hahmoista ei paljoa kerrota, joten pääpaino kallistuu tapahtumille. Elokuvan juoni oli alussa hieman sekava kun asioita vain tapahtui, mutta kun hahmojen tarkoitusperät alkoivat selvitä paremmin ja elokuvassa päästiin eteenpäin, tarina selkiintyi ja siihen jäi enemmän kiinni. Elokuva onnistuu koukuttamaan katsojansa hyvin ja on suorastaan pakko jäädä katsomaan, miten henkilöille lopussa käy ja onko loppu mahdollisesti onnellinen vai onneton - ja ennen kaikkea, kenen kannalta. Paras kohtaus elokuvassa oli alku, jossa on onnistuttu luomaan uhkaava tunnelma katsojan odottaessa pommin räjähdystä hetkenä minä hyvänsä. En kuitenkaan osaa oikein sanoa, pidinkö Pahan kosketuksesta vai en. Elokuvan juoni oli ihan kohtuujännittävä ja hahmot suht mielenkiintoisia, mutta tällaisista vanhoista filmeistä on jotenkin vaikea sanoa minkäänlaista mielipidettä. Ihan hyvä ja katsottava elokuva joka tapauksessa oli ja kyllähän tämä kannattaa katsoa, vaikka sitten yleissivistyksen vuoksi.