Epäillyt (The Usual Suspects/1995) Film noir-tyyppisessä jännärissä viisi pikkurikollista McManus, Fenster, Keaton, Hockney ja Kint joutuvat poliisin tunnistusriviin rikoksesta, jota kukaan heistä ei ainakaan myönnä tehneensä. Tämän jälkeen viisikko liittoutuu ja ryhtyy yhdessä ryöstöpuuhiin. Pian he saavat toimeksiannon salaperäiseltä Keyser Sözeltä, mutta jokin menee pahasti pieleen. Vain Kint (Kevin Spacey) selviytyy epäonnistuneesta laivaryöstöstä ja joutuu päättäväisen poliisin Kujanin (Chazz Palminteri) kuulusteltavaksi. Kintin kertomuksen perusteella Kujan yrittää muodostaa kuvaa tapahtumasarjasta, joka tuntuu olevan epäselvä jopa rikollisille itselleen. Kuka on Keyser Söze, vai onko häntä edes olemassa? Olin halunnut nähdä tämän kehutun elokuvan jo pitkään, joten lainasin sen videovuorkaamosta ja katsoin kaverini kanssa. Epäiltyjä ei ole yhtään kehuttu turhasta, sillä elokuva on oikeasti nerokas. Juoni pitää otteessaan ja jännitys tapahtumien pikku hiljaa selvitessä pysyy yllä koko ajan. Spacey on todella hyvä Kintin roolissa, mutta pidin myös Stephen Baldwinin roolisuorituksesta McManusina. Epäillyissä menee kaksi tarinaa päällekkän: välillä seurataan Kintin kertomusta, välillä ollaan kuulustelutilanteessa. Elokuvan hätkähdyttävä ja paljonpuhuttu loppujuonenkäänne on oikeasti todella nerokas ja vetäisee maton harhaanjohdatellun katsojan alta aivan totaalisesti. Viimeinen twisti on pikkuisen ennalta-arvattava, mutta se on kerrassaan loistava ja kyseenalaistaa oikeastaan kaikki elokuvan tapahtumat. Epäiltyjen juoni jää tietyssä mielessä arvoitukseksi ja Keyser Söze pysyy nimensä veroisena legendana. Epäillyt on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, Oscareitakin tuli aikanaan kaksi. Ja kiinnostavaa leffatriviaa: elokuvan nimi tulee eräästä lehtikoluminin nimestä, joka puolestaan viittaa yhteen Casablanca-elokuvan kuuluisimmasta repliikeistä: "Pidättäkää tavanomaiset epäillyt (=the usual suspects)."

Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest/1975) Draamaelokuvan klassikossa laiskahko pikkurikollinen R.P. MacMurphy (loistava Jack Nicholson) hankkiutuu hullua esittämällä mielisairaalaan, koska ei halua tehdä vankilassa töitä. Mielisairaalan osastoa johtaa totalitaarinen hoitaja Ratched (Louise Fletcher) ja osaston kaikki potilaat ovat enemmän tai vähemmän päästään sekaisin. MacMurphy päättääkin yrittää muuttaa järjestelmää ja tehdä hullujen elämästä parempaa ja pian onkin menossa hyytävä valtataistelu Ratchedin kanssa. Siskoni nauhoitti tämän elokuvan joskus siltä Subin leffakanavalta ja katsoimme tämän kaverini kanssa, koska hänkin halusi nähdä sen. Elokuva on todella hyvä, sillä kaikki näyttelijät ovat rooleissaan loistavia ja juonikin on mielenkiintoinen. Kaikki hullut ovat todella sympaattisia ja tapahtumatkin ovat varsin hauskoja, vaikka loppuratkaisun onnellisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Jotkut kohtaukset olivat mielestäni liian pitkiä ja mielenkiinto meinasi välillä lopahtaa, mutta tapahtumien kiinnostavuus ja näyttelijöiden erinomaisuus jaksoivat pitää kiinnostuksen yllä loppuun asti. Minulle tuli tästä mieleen tv-sarja Housen mielisairaalajakso, johon on varmasti otettu vaikutteita tästä elokuvasta. Danny DeVito on muuten tässä yhdessä ensimmäisistä rooleistaan ja Nicholsonkin on vielä nuori. Hieman tiivistetympänä elokuva olisi ollut parempi, mutta näinkin se on loistava ja on ehdottomasti näkemisen arvoinen ja klassikon asemansa ansainnut elokuva. Yksi lensi yli käenpesän voitti muuten Oscareissa "The Big Five":n eli paras elokuva, ohjaaja, käsikirjoitus sekä nais- ja miespääosa.

American Beauty (American Beauty/1999) Loistavassa draamakomediassa seurataan Lester Burnhamin (Kevin Spacey) elämää, joka ei ole järin mielenkiintoista. Potkut pitkäaikaisesta työpaikasta uhkaavat, vaimo (Annette Bening) välittää vain urastaan ja materiasta ja tytär Jane (Thora Birch) vihaa isäänsä. Naapuriinkin muuttaa omituista porukkaa: homoja vihaava ja poikaansa pahoinpitelevä eversti Frank Fitts perheineen. Fittsin poika Ricky (Wes Bentley) myy salaa isältään huumeita ja kuvaa jatkuvasti videokamerallaan kaikenlaista. Mutta sitten Lesterin elämä tekee täyskäännöksen, kun hän rakastuu tyttärensä koulukaveriin Angelaan (Mena Suvari) ja päättää alkaa elää elämäänsä aivan kuten itse haluaa. Samanaikaisesti muutkin hänen ympärillään kokevat elämässään muutoksia ja kaikki etenee vääjäämättä kohti kohtalaisen karua loppuaan.

Tämä katselukerta sen varmisti: American Beauty on ehdottomasti paras näkemäni elokuva. Erityisen loistavaa elokuvassa on Kevin Spaceyn erinomainen roolisuoritus Lester Burnhamina. Hän onnistuu tekemään hahmosta juuri niin sympaattisen ja rakastettavan hölmön ja esittää loistavasti hahmon kaikki teinityttömäiset oikut ja kyyniset kommentit lähes joka asiaan. Oscar parhaasta miespääosasta meni kyllä täysin oikeaan osoitteeseen ja muutkin näyttelijät tekevät oikein hyvää työtä kiinnostavissa rooleissaan. Pidän mustasta huumorista ja kyynisyyden värittämästä sanailusta ja sitä tästä elokuvasta löytyy roppakaupalla. Myös visuaalinen puoli on kunnossa: kuuluisat Mena Suvarin ruusunlehtikohtaukset ovat oikeasti hienoja ja ruusuja näkyy oikeastaan elokuvassa vähän joka puolella. American Beauty onkin erään ruusulajikkeen nimi. Elokuva lataa kaikkien juonenkäänteiden jälkeen vielä loppuun sellaisia paljastuksia, että katsoja hämmästyy ihan oikeasti. Elokuvan alussa saadaan myös tietää Lesterin kuolevan elokuvan loppuun mennessä ja tässäkin suhteessa American Beauty osaa johdatella katsojaansa loistavasti harhaan. Vaikka loppu on karu ja kohtalaisen itkettävä, jää elokuvasta silti valoisa ja hyvä mieli. Maailman näkee taas hetken aikaa kauniimpana paikkana ja katsoja saa huomata, ettei ihminen tarvitse elämäänsä paljoakaan nähdäkseen elämän kauneuden ja ollakseen onnellinen. En ole pystynyt muodostamaan American Beautysta mitään hienoa johtopäätöstä, kuten että se kertoo elämän tarkoituksesta tai jotain, pidän silti elokuvasta todella paljon ja se todella herättää niin ajatuksia kuin monenlaisia tunteitakin. Oikeanlaisesta huumorista ja draamaelokuvista pitäville tämä on must-see, mutta kyllä kaikkien kannattaa tämä elokuva katsoa. Kysymyksessä on kuitenkin, jos ei nyt yksi parhaista niin ainakin yksi 1990-luvun parhaimmista elokuvista.

Sellainen oli elokuvalauantaimme Mimmun kanssa. Saimme myös hyviä kuvia otettua penkkaripuvuistamme! Tänään pitäisi sitten katsastaa Marlon Brandon Hurjapäät ja jaksaa lukea englantia ja saksaa - kirjoitukset ovat aivan parin päivän sisässä ja opeteltavaa vielä löytyy.