Sain juuri erittäin hyviä uutisia: sain kesätöitä! En ole aiemmin ollut kesätöissä ja nyt laitoin kaikki yhden kortin varaan hakemalla vain kaupungille. Pääsinkin sitten haastatteluun ja sain työpaikan museo-opasharjoittelijana työväen asuntomuseolla. En ole käynyt siellä koskaan, mutta tulossa on perehdytysjakso jottei ihan ummikkona tarvitse lähteä ihmisiä opastamaan. Mutta tämä on ihan loistava juttu! Nyt minulla on töitä -> tekemistä kesäksi JA saan vielä rahaakin ihan mukavasti~! Tein myös tänään yliopistohaut ja kävin kysymässä osan kevään alustavista YO-tuloksista ja hyvältähän nuo vaikuttivat. Nyt sitten pitäisi vain jaksaa niihin pääsykokeisiin lukeakin, toivottavasti saan opiskeltua tarpeeksi että pääsen johonkin edes sisälle. Mutta olen toiveikas!
Ja seuraavaksi viikonlopun elokuvien arvosteluihin.

Boogie Nights (Boogie Nights/1997) Paul Thomas Andersonin ohjaamassa elokuvassa liikutaan mielenkiintoisella alueella: pornoelokuvien kultakauden loppuajoilla eli 1970- ja 80-lukujen taitteessa. Nuori ja varsin hyvin varustettu Eddie Adams (Mak Wahlberg) haaveilee tähteydestä ja saakin tilaisuutensa, kun kuuluisa pornoelokuvien ohjaaja Jack Horner (Burt Reynolds) huomaa pojan kyvyt ja saa tämän mukaan alalle, jossa Dirk Diggleriksi nimensä muuttanut Eddie pärjääkin varsin mukavasti. Mutta pornoura saa pian huonompia käänteitä videoiden tullessa markkinoille ja huumeongelmien vaivatessa Dirkiä ystävineen. Syvästä alamäestä pois rämpiminen alkaakin näyttää yhä epätoivoisemmalta - eikä muillakaan pornoalan työntekijöillä mene kovinkaan hyvin...
Olin nauhoittanut tämän elokuvan aikoja sitten, joskus tammi- tai helmikuussa, mutten ollut saanut tätä katsotuksi. Viime perjantaina päätin vihdoinkin katsoa tämän digiboksilla odotelleen kuvan ilman sen suurempia ennakko-odotuksia, ja sainkin yllättyä monella tapaa. Elokuva oli aika synkkä (olin odottanut huomattavasti pirteämpää meininkiä), mutta hauskojakin kohtia oli ja välillä touhu oli yksinkertaisesti niin älytöntä, ettei voinut kuin nauraa. Mutta esimerkiksi seksiä elokuvassa ei paljoa näytetä ja jopa väkivaltaa löytyy sitä enemmän. Tämä on tietyllä tapaa ihan raikaskin päätös, sillä vaikka elokuva kertookin pornoteollisuudesta, ei se tarkoita sitä että seksiä pitäisi näyttää jatkuvasti. Eikä sitä mitenkään hirveästi olekaan, mutta muun muassa rajuja ammuskelukohtauksia löytyy useampikin. Elokuvassa on aivan todella loistava soundtrack - kaikki kappaleet ovat 1970- ja 80-lukujen suuria disko- ja muita hittejä eikä katsoja voi olla fiilistelemättä juuri täydellisesti elokuvaan sopivan musiikin tahdissa. Myös vaatteet ja esimerkiksi värimaailma ovat kohdallaan. Eniten minua yllätti hyvin näyttelijöiden määrä. En ollut katsonut näyttelijälistaa tai mitään muutakaan ennakkoon ja alkutekstejä ei ollut, joten näin näyttelijöiden nimet vasta lopputeksteissä ja yllätyin monista nimekkäistä tähdistä, joiden en ollut tajunnut olleen mukana. Monet tosin tunnistin vain nimeltä ja Boogie Nights oli ensimmäinen elokuva, jonka heiltä näin. Don Cheadlen tunnistin ja Alfred Molinan aavistin etäisesti häneksi, mutta muut (mm. Burt Reynolds, Mark Wahlberg, Julianne Moore, Heather Graham, Philip Seymour Hoffman) olivat vieraita. Reynolds on hyvä ja muutkin näyttelijät sopivat rooleihinsa, vaikka esimerkiksi Grahamin Rollergirl ja Cheadlen Buck jäävätkin melko etäisiksi hahmoiksi. Toisaalta Dirk Digglerin ja Rollergirlin hahmot ovat loistavia esimerkkejä siitä, mitä liian varhain karuun viihdemaailmaan napatuille nuorille pahimmillaan voi sattua. Boogie Nights oli melko pitkä ja erilaisia hahmoja on todella paljon - elokuva olisikin ehkä toiminut paremmin hieman lyhyempänä. Se ei silti ollenkaan ole huono elokuva vaan sen parissa todella viihtyy sen suunnilleen kaksi- ja puolituntisen ajan ja onhan tämä nyt jo omaperäisen lähtöasetelman takia näkemisen arvoinen! Elokuvassa on ilmeisesti yhtäläisyyksiä pornotähti John Holmesin elämään, mutta aluetta täysin tuntemattomana en voi lähteä sanomaan tästä oletuksesta sen enempää.

Octopussy (Octopussy/1983) John Glenin Bond-filmissä seikkaillaan tällä kertaa Intiassa ja Saksassa, pääteemana on salakuljetus. James Bond (Roger Moore) saa tutkittavakseen agenttikollega 009:n kuolemaa ja siihen liittyneitä epäselvyyksiä ja pääseekin pian rikollisen oloisen afgaaniprinssi Kamal Khanin (Louis Jordan) jäljille. Bond tapaa myös eräänlaista naisten saarta hallitsevan kauniin ja salaperäisen salakuljettaja Octopussyn (Maud Adams), jolla on bisneksiä Khanin kanssa. Bondin täytyykin saada Octopussy puolelleen, sillä salakuljetussuunnitelmat saavat huomattavasti vaarallisempia piirteitä neuvostoliittolaiskenraali Orlovin (Steven Berkoff) sekaannuttua asioihin.
Aluksi ajattelin, että katsoisin Octopussysta vain alun, sillä olen nähnyt tämän aikaisemminkin, mutta huomasin etten muista elokuvasta mitään ja katsoinkin sen sitten loppuun saakka. Octopussyssa on vähän järkevämpi juoni kuin useissa muissa Bond-filmeissä ja ainakin naiskauneutta sillä on tarjota enemmissä määrin. Adams on todella viehättävä ja hänen hahmonsa jää juuri sopivan salaperäiseksi. Maat esitetään tyypillisen stereotyyppisinä (Intiassa fakiiritemppuja, Saksassa makkaraa ja perunaa tarjoavia autoilijoita), mutta lavasteet ja muut rekvisiitat ovat värikkäitä ja sopivat hyvin elokuvaan. Jalokivetkin näyttävät ihan aidoilta. Sirkus on varsin näyttävästi toteutettu ja elokuva tarjoilee myös huimia stunttemppuja muun muassa junassa ja lentokoneessa. Q:lla on tässä elokuvassa hieman suurempi rooli kuin monissa muissa Bond-filmeissä, mikä on tietysti mukavaa vaihtelua hänen parin minuutin näyttäytymisiinsä. En hirveästi tykkää Roger Mooresta, hän on esimerkiksi vähän turhan vanha Bondiksi, mutta kyllä hän elokuvistaan ihan kunnialla selviytyy ja osaa näytellä roolinsa ihan hyvin. Tämä, kuten useimmat muutkin Bond-filmit, oli ihan mukavaa lauantai-illan perusviihdettä ja huomattavasti parempi kuin monet muut sarjan osat. Katsottava, muttei ihmeellinen.

Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance/1962) John Fordin lännenelokuvassa muistellaan villin lännen viimeisiä ajanjaksoja. Senaattori Stoddard (James Stewart) saapuu vanhaan kotikaupunkiinsa hevoskasvattaja Tom Doniphonin (John Wayne) hautajaisiin. Paikalla kyttäävät myös paikallislehden lehtimiehet, joille Stoddard kertoo tarinansa siitä, miksi hän oikeastaan on kaupungissa ja mistä hän tuntee vainajan. Mielenkiintoinen tarina kertoo villin lännen viimeisistä ajoista juuri rautateiden tullessa maahan ja kietoutuu ratkaisevasti lainsuojattoman Liberty Valancen (Lee Marvin) ampumiseen, kuten elokuvan nimi jo kertoo. Stoddard saapuu nuorena lakimiehenä länteen tarkoituksenaan avata lakitoimisto, mutta matka ei ala hyvin ja maantierosvot ryöstävät ja pahoinpitelevät hänet. Hän päätyy pieneen Shimbonen kaupunkiin, jossa järjestetään vaaleja ja Stoddard kiistelee Doniphonin kanssa Hallie-tytön (Vera Miles) kädestä samaan aikaan kun lainsuojattomat Valancen johdolla terrorisoivat lähiympäristöään.
En jaksanut katsoa pari viikkoa sitten tullutta Fordin Punaista virtaa vaan otin sen nauhalle, mutta tämän lännenelokuvan päätin kuitenkin sitten katsastaa jo yleissivistyksen vuoksi. Elokuva olikin toinen lännenelokuva minkä olen ikinä nähnyt, joten vertailu muihin länkkäreihin ei osaltani ole oikein mahdollista, mutta voisin sanoa elokuvaa ihan hyväksi länkkärien mittapuulla. Elokuvassa on yhteiskunnallisiin aiheisiin sitoutuva juoni ja paljon koomisia sivuhenkilöitä, jotka tekevät katselukokemuksesta kiintoisan. Kolmiodraamaa Stoddardin, Tomin ja Hallien välillä on ihan hauska seurata ja villin lännen maisemat saluunoineen ja kaktuksineen on saatu ihan hyvin ikuistettua, vaikka elokuvassa ollaankin sisällä suurimman osan ajasta. Minulta meni ihan alku (juttelin vielä kaverin kanssa mesessä) ja osa puolenvälin (kävin tekemässä ruokaa) Valancen saluunatappelukohtauksesta ohi, mutta tämä ei vaikeuttanut juurikaan seuraamista. Sivuhahmot ovat koomisia ja elokuvassa on paljon mielenkiintoisia pikku yksityiskohtia: Tomin apumies Pompey istumassa vaalihuoneen ulkopuolella koska mustat eivät saa äänestää, perheen ylpeys ruokapaikanpitäjä Peterin saadessa amerikan kansalaisuuden, lehtimies tyrkkimässä juoppoa lääkäriä jatkuvasti istumaan vaalitilaisuuden aikana tämän pyytäessä puheenvuoroa. Liberty Valancen ampuja selviää tavallaan vasta ihan lopussa ja on hyvin mielenkiintoista ajatella, miten pitkälle Valancen ampumisesta johtunut kuuluisuus oikein nostikaan Stoddardin. Ansaittua vai ei, tätähän kysymystä katsoja joutuu miettimään. Loppuratkaisu on ihan hellyyttävä omalla lännenromanttisella tavallaan. Mies joka ampui Liberty Valancen oli ihan katsottava ja hyväkin lännenelokuva: klassikko, joka on peruskauraa ainakin lännenelokuvien ystäville.