Juuh, eli tuossa viikonlopun ja alkuviikon aikana tuli melko monta elokuvaa katsottua, yksi ihan ex tempore - meiningillä mutta muut ihan harkitusti. Nyt en kyllä katso mitään filmejä vähään aikaan (pitää keskittyä muutenkin enemmän kirjoituksiin lukemiseen kaiken tyhjäntoimittamisen sijasta) lukuun ottamatta Noidat-filkkaa, jonka käyn tänään kirjastosta noutamassa.
Ja sitten niihin elokuvapäiväkirjailuihin.

Kuninkaan puhe (The King's Speech/2010) Tom Hooperin Oscareissakin menestystä haalineessa elokuvassa seurataan Englannin tulevan kuninkaan Albertin (Colin Firth) änkyttämisen vaikeuttamaa elämää. Vaimo (Helena Bonhan Carter) löytää kuitenkin apua hieman omalaatuisesta australialaisesta puheterapeutista Lionel Loguesta (Geoffery Rush), jonka potilaaksi Albert lopulta suostuu. Hän alkaa pikku hiljaa päästä eroon ongelmasta ja miehet ystävystyvät, mutta lisää ongelmia on tulossa: kuninkaan kuoltua Albertin veli David (Guy Pearce) irtisanoutuu pestistään, ja änkyttävästä Albertista tulee seuraava kuningas, George VI, mikä tarkoittaa radiopuheita koko kansan kuunnellessa...
Jo ennen Oscar-menestystä kiinnostuin tästä elokuvasta ja päätin mennä katsomaan, mikäli filmi saapuisi tänne elokuvateatteriin. Ja tulihan se, joten menin elokuviin ensimmäistä kertaa sitten viime kevään. Hukkareissua ei tullut tehtyä, sillä Kuninkaan puhe oli todella hyvä elokuva. Pidän itse tämän tyylisistä draamaelokuvista kaikkein eniten ja kuninkaalliset ja englantilaiset teemat lisäsivät mielenkiintoa. Colin Firth on todella hyvä "Bertien" roolissa - voi vain kuvitella, millaista on ollut opetella änkyttämään! Geoffery Rush on niin ikään hyvä ja Bonham Carterkin on ihan kiva (hänestä en juuri koskaan ole pitänyt mutta tässä hän ei ole erityisen ärsyttävä). Filmissä on kaiken vakavuuden keskellä tosi hauskoja kohtauksia ja kaikenlaisia huvittavia pikkuvitsejä, joille on kiva hykerrellä. Hauskimmassa kohtauksessa Logue pistää kuninkaan kiroilemaan ja katsoja saa kuulla kattavan osaston englanninkielisiä kirosanoja toisteltuina raivokkaalla vimmalla. Elokuva on kuvattu hyvin ja lavastus ja puvustus on piste i:n päälle. Guy Pearce ei tässä jaksanut minua vakuuttaa ja hän on muutenkin vanhentunut liikaa ollakseen enää kiinnostava. Kyllä tämä filmi Oscarinsa on ansainnut, vaikka elokuva onkin juuri sen tyylinen, että niitä palkintoja irtoaa helpohkosti. Tämä ei kuitenkaan ole häiritsevää, vaan Kuninkaan puhe on mainio katselukokemus, jota voin suositella lämpimästi.

Aladdin (Aladdin/1992) John Muskerin ja Ron Clementsin ohjaamassa Disney-klassikossa seikkaillaan kaukoidässä. Ilkeä suurvisiiri Jafar juonittelee sulttaanin selän takana ja havittelee taikalamppua, jonka voi noutaa vain nuori ja köyhä Aladdin. Erinäisten vaiheiden jälkeen Aladdin saakin lampun haltuunsa, ja sieltä tuleva henki onkin varsin persoonallinen tapaus. Aladdin ehtii myös rakastua prinsessa Jasmineen, jonka sydäntä hän yrittää voittaa omakseen prinssiksi naamioituneena. Totuus kuitenkin paljastuu, ja kun Jafar onnistuu kaappaamaan lampun lopulta itselleen, on koko sulttaanikunnan tulevaisuus vaarassa.
Olen nähnyt Aladdin joskus ala-asteella, jolloin lainasin sen kaveriltani ja katsoin viisi kertaa kahdessa päivässä. Tämän jälkeen en elokuvaa ollut nähnyt, joten ostin sen DVD:nä kesällä, mutta sain katsottua vasta tämän viikon maanantaina tekemisen puutteessa. Aladdin on kyllä Disney-filmejen parhaimmistoa, vaikka se nyt ei ehkä mitään suurta henkistä sanomaa sisälläkään. Aladdin toimii erityisen hyvin vauhdikkaana seikkailukertomuksena, johon itämaiset tunnelmat ja värikkäät hahmot tuovat erinomaista lisäpotkua. Animointi on laadukasta ja esimerkiksi Ihmeiden Onkalo on ulkoisesti hyvinkin tyylikäs - sulttaanin palatsista puhumattakaan. Henkilöhahmot ovat suorastaan nerokkaita eikä söpöjä eläimiä ole unohdettu. Paras luomus on kuitenkin Taikamatto, kaksiulotteinen ja mykkä kangaspalanen, josta on saatu erittäin ilmeikäs ja suorastaan yllättävän hauska henkilöhahmo. Henki on niin ikään todella mainio ja Vesa-Matti Loirin ääni on hänelle täydellinen. Iagolla on hauskat jutut ja Jafar on oikeasti vähän karmiva. Hahmoissa on hyödynnetty aika paljon amerikkalaisten ääninäyttelijöiden kasvonpiirteitä. Loppuhuipennus on näyttävä ja musiikki on loistavaa. Katsoin tämän nyt suomalaisilla äänillä (ja tuttuja ääninäyttelijöitä piisaa, kuten piirretyissä aina), mutta joskus katson tämän kyllä vielä englanniksi, jotta pääsen kuulemaan Robin Williamsin ilottelua Hengen äänenä! Suomalaisia ääniä ei kuitenkaan pidä vähätellä, sillä dubbaus on kerrassaan erinomaista ja äänet sopivat hahmoille hyvin.

Mieletön maailmanhistoria (History of the World, Part I/1981) Mel Brooksin kreisikomedia näyttää meille, mitä historiassa oikeasti tapahtui. Alussa viivähdetään hetki esihistoriassa ja Raamatun ajoissa, jonka jälkeen päästään antiikin Roomaan stand-up - filosofia kuuntelmaan. Sieltä matka käy Espanjan inkvisition aikoihin, jossa nähdään mielenkiintoinen musikaaliesitys kylpykohtauksineen. Lopuksi päästään vielä käymään Ranskan vallankumouksen ajoissa ennen mielenkiintoista loppuratkaisua. Ja hei, mihinkäs se Hitlerin jääshow oikein jäi? Mel Brooks vetää suurimman osan päärooleista, muissa osissa mm. Mary-Margaret Humes, Gregory Hines, Harvey Korman ja Pamela Stephenson. Kertojanäänenä kuullaan Orson Wellesiä.
Olin lukenut jostain tämän elokuvan nerokkaasta loppuratkaisusta, joten päätin tekeleen lainata kun sen kirjastossa näin. Idea on ihan mielenkiintoinen, mutta en juuri pitänyt elokuvasta. En ole kreisihuumorin ystävä ja kreisihuumoriin tämän filmin hauskuus kyllä painottuu. Vitsit ovat aika tyhmiä enkä nauranut kuin ehkä pari kertaa. Musikaaliosuus on aika mielenkiintoinen ja tästä elokuvasta nousi maineeseen lausahdus "It's good to be the king". Mel Brooks on hyvä kaikissa näyttelemissään osissa ja hän onkin vastannut ohjauksen ja näyttelemisen lisäksi myös tuottamisesta ja käsikirjoituksesta. Lopussa rikotaan neljättä seinää oikein moukarein, sillä hahmot tiedostavat selvästi olevansa elokuvan henkilöhahmoja ja loppu ei olisikaan mahdollinen ilman elokuvien taikaa. Mieletön maailmanhistoria on kuitenkin elokuvana hajanainen ja tuntuu kokoelmalta yksittäisiä vitsejä. Lopun teaserit, jossa lupaillaan Hitlerin jääshow'ta ja muuta mukavaa, ovat pelkkiä vitsejä mutta tuovat mielenkiintoisen ulottuvuuden elokuvaan. Jos tykkää tämän tyylisestä huumorista, voi elokuva olla ihan hauska, mutta itse en tästä pahemmin välittänyt.

Full Metal Jacket (Full Metal Jacket/1987) Stanley Kubrickin Vietnam-elokuvassa seikkaillaan itse Vietnamin lisäksi sotilaskoulutuksen merkeissä. Ensimmäisessä jaksossa Jokerista (Matthew Modine), Cowboysta (Arliss Howard) ja kumppaneista koulitaan merijalkaväen miehiä alituisesti huutavan kersantti Hartmanin (R. Lee Emery) johdolla. Erityisen pahasti tämän hampaisiin joutuu hieman toistaitoinen sotamies Pyle (Vincent D'Onofrio), joka lopulta menettää koulutuksessa järkensä ja päättää koko koulutusjakson hyvin karulla tavalla. Tämän jälkeen päästäänkin sitten Vietnamiin, jossa Joker kirjoittelee rintamauutisia. Hän kuitenkin pääsee sotakuvaajansa kanssa myös taisteluihin Cowboyn osastoon, jossa mukana on muun muassa supertappaja Animal Mother (Adam Baldwin). Loppu huipentuu taisteluun vietnamilaisen tarkka-ampujan kanssa.
En ole nähnyt yhtäkään näistä "suurista Vietnam-elokuvista", mitä nyt tunnin verran Ilmestyskirja. Nytiä joskus vilkaisin. Tästä filmistä otettuja lausahduksia olen kuitenkin kuullut niin monessa yhteydessä, että päätin katsastaa, mistä filmissä oikein on kysymys. Full Metal Jakcet on karu elokuva, jossa ei tosiaankaan ole mitään hauskaa. Koulutusjakso on karu: kersantti huutaa ja haukkuu sotilaita siihen malliin, että vähemmästäkin lähtee järki. Pyle on suorastaan säälittävä henkilöhahmo, jonka kohtalo on melko lohduton. R. Lee Emery kyllä näyttelee Hartmania hyvin ja onnistuu kiteyttämään rooliin kaiken armeijan upseereihin liittyvän kettumaisuuden. Vietnam-osuus on vähäsen puuduttava, sillä varsinaista sotimista ei ole nimeksikään ja koko alku käynnistyy aika hitaasti, mutta kyllä sitä tappelemaankin päästään. Sota on loppujen lopuksi yhtä järkevää kuin Jokerin varustus: kypärässä lukee Born to Kill ja rinnassa komeilee rauhanmerkki. Taistelussa ei lopulta saavuteta oikeastaan mitään vaan enemmän menetetään asioita. Elokuvan kielenkäyttö on aika karskia ja tunnistinkin monia lausahduksia erinäisistä pilavideoista, mutta alkuperäisissä yhteyksissään niissä ei ole juuri mitään hauskaa. Musiikki tukee tapahtumia hyvin ja mielenkiintoinen loppuveto on laittaa sotilaat laulamaan Mikki Hiiri-marssilaulua. Full Metal Jacket on karua katsottavaa, mutta antaa jonkinlaisen kuvan Vietnamin sodasta. Realistisuudesta en lähde sanomaan mitään, mutta filmi toimii varsin hyvin loppuun saakka.

M*A*S*H - Armeijan liikkuva kenttäsairaala (M*A*S*H/1970) Robert Altmanin komediaklassikko sijoittuu Korean sodan aikoihin. Elokuvassa ei kuitenkaan seurara sotilaita, vaan nimensä mukaisesti armeijan liikkuvaa kenttäsairaalaa, jossa meno on aika villiä. Lääkärit Hawkeye (Donald Sutherland), Duke (Tom Skerritt) ja Lukitsija-John (Elliot Gould) ovat tapahtumien keskipisteessä ja elokuvan aikana ehditään mm. auttamaan hammaslääkäriä itsemurhassa, kiusaamaan uutta sairaanhoitajaa Hot Lipsiä (Sally Kellerman) ja pelaamaan jalkapalloa toista kenttäsairaalaa vastaan. Elokuvasta tehtiin myöhemmin TV-sarja, joka sai Amerikassa valtavat yleisöt ja pyöri siellä yli kymmenen vuotta
Näin tämän filmin kirjastossa ja päätin lainata ja katsastaa, sillä olin lukenut tästä 1001 elokuvaa-kirjasta. En kuitenkaan osannut yhtään odottaa, millainen tämä filmi voisi olla ja kuvittelin sen painottuvan enemmän kreisihuumoriin. Mutta ei: huumori on aika vähäeleistä, Altmanin tyylistä ja itse nauroin elokuvan aikana muutaman kerran. Ilmeisesti en osannut pomia kaikkia hauskoja satiirisia juttuja, jotka tästä elokuvasta mainekomedian tekevät. Elokuva on lisäksi todella hajanainen ja se koostuu yksittäisistä kohtauksista, jotka eivät loppujen lopuksi edes liity kovin paljoa toisiinsa. Tämä tekee seuraamisesta aika rasittavaa, sillä tästä elokuvasta tuntuu puuttuvan yhtenäinen juoni kokonaan. Donald Sutherland on aika ihana Hawkeye (tässä elokuvassa hän on vielä nuori ja tuntematon) ja muutkin näyttelijät ovat hyviä. Ehkä ikimuistoisin henkilöhahmo on hoitaja Hot Lips, jota pannaan halvalla oikein urakalla. En ymmärtänyt taustalla höpöttävän radioäänen merkitystä, mutta loppuratkaisu, jossa kuullaan elokuvan esittely radion kautta, on aika mielenkiintoinen. Sotaa tässä elokuvassa ei näytetä, mutta verisiä ruumiita löytyy senkin edestä. Musiikkivalinnat antavat omalaatuisen sävyn tapahtumille. Minusta tuntuu, että tästä elokuvasta nauttiakseen täytyy olla vähäsen vanhempi taikka sitten pitää tämän tyylisestä huumorista, sillä minulta viehätys meni täysin ohi ja elokuvasta jäi hajanainen ja tylsähkö mielikuva.