Aivan aluksi ilouutisia: sain kuin sainkin opiskelupaikan! <3
Minulle tuli ensimmäiset tuloskirjeet pari viikkoa sitten: Itä-Suomen yliopiston englannin ja historian valintakokeiden tulokset. Englantiin (kumpaankaan linjaan) en ollut päässyt, mikä tosin ei tullut minään yllätyksenä, mutta historia nappasi! Olin tosi tyytyväinen, sillä historia kyseisessä yliopistossa oli se mieluisin vaihtoehto. Nyt sitten pitäisi yrittää hommata asuntoa Joensuusta ja järjestellä monta muuta asiaa pankkitunnuksista opiskelupaikan vastaanottoon. Toivottakaa onnea, etten mokaa mitään!

Kesätyöni alkoivat pari viikkoa takaperin ja ovat lähteneet mukavasti käyntiin. Työpaikallani eli asuntomuseolla tosin ei kovinkaan paljon vierailijoita käy, mutta vähät opastettavamme ovat olleet sitäkin kiinnostuneempia museosta ja sen esineistöstä. Asiakkaita odotellessa aika kuluu juoruilun ja musiikinkuuntelun parissa ja molemmat työkaverini ovat osoittautuneet oikein mukaviksi. Juhannusta vietin perinteisesti mökillä ja kävin jopa tansseissa, vaikken osaa tanssia ja en kyllä päässytkään kertaakaan parketille pyörähtelemään. Ja tällä viikolla kotikaupungissani kerrankin tapahtuu, sillä vuotuiset Imatra Big Band Festivaalit ovat täydessä käynnissä ja aion itsekin suunnata BB-telttaan musiikkia kuuntelemaan. Tulin juuri BB-kadulta ilmaiskonsertista, joka oli oikein hyvä ja esiintyneen orkesterin levykin tarttui mukaan. Levyn luvattiin jopa pitää vampyyrit poissa kodista kahden vuoden ajan ;)

Asterix ja viikingit (Asterix et les Vikings/2006) Ranskalais-tanskalaista yhteistyötä olevassa Asterix-piirrosfilmissä kaaosta aiheuttavat roomalaisten sijaan vaihteeksi pelottavat normannit eli viikingit pohjoisesta. Tarinan alussa päällikkö Aladobixin nuori veljenpoika Poppix lähetetään gallialaiskylään opiskelemaan soturin tavoille, mutta Asterixin ja Obelixin johtama koulutus ei ikävä kyllä suju odotetulla tavalla. Samaan aikaan viikingit saapuvat mantereelle oppiakseen mitä pelko on, jotta he kykenisivät lentämään, sillä pelko antaa kuulemma siivet. Viikingit sieppaavat Poppixin, jota Asterix ja Obelix joutuvat lähtemään pelastamaan Pohjolasta saakka!
Olen aina pitänyt Asterixista ja omistakin kaikki sarjan albumit yhtä lukuunottamatta. Olen niinikään nähnyt lähes kaikki Asterix-piirretyt, mutta tätä Asterix-filmiä en ollut tullut nähneeksi, mutta kun se nyt viimein näytettiin ranskankielisillä dubbauksilla kakkoselta, en voinut tietenkään jättää sitä katsomatta. Mutta jos elokuvasta olisi näytetty suomidubattu versio, olisi se kyllä saanut jäädä, sillä Asterixin on ehdottomasti puhuttava ranskaa! Itse elokuva olikin animoinniltaan huomattavasti vanhoja Asterix-piirrettyjä tasokkaampi ja ulkoasultaan kaikinpuolin onnistunut. Ääninäyttely oli myös hyvää, joskin kuulosti vanhoihin ranskankielisiin Asterix-dubbeihin tottuneeseen korvaani oudolta. Tarina itsessään noudatteli melko tarkasti samoja latuja kuin alkuperäinen Asterix ja Normannien maihinnousu - albumi, mutta yksityiskohtia oli nykyaikaistettu ja hahmoja ja juonenkäänteitä lisätty elokuvan viihdyttävyyden parantamiseksi. Rakkaustarina viikinkityttö Abban ja Poppixin välillä oli täysin uusi ja ihan toimivakin lisäys ja elokuva sai pääpahiksensa kierosta viikinkishamaanista, joka niin ikään oli aivan uusi henkilö. Lopputaistelu shamaanin pojan ja gallialaisten välillä oli aika dramaattinen ja muutenkin elokuvasta oli saatu alkuperäistä albumia jännittävämpi ja elokuvamaisempi. Eri asia on sitten se, pitääkö tästä muutoksesta vai ei. Kulttuurivitsejä oli kohtalaisesti, mutta alkuperäistarinan hauskimmat ja satiirisimmat jutut oli harmikseni aikalailla unohdettu. Elokuva ei kuitenkaan ollut lainkaan huono, vaan oikein viihdyttävä ja liimasi elokuvan aiemmin nähneen 8-vuotiaan serkkunikin tehokkaasti ruudun ääreen. Asterixin ystäville tämä ainakin on must-see. Ja jäämme jännityksellä odottamaan ensi vuodeksi valmistuvaa, God Save Britain - Asterix-elokuvaa!

Punainen virta (Red River/1948) Howard Hawksin legendaarisessa länkkäriklassikossa seuraillaan eeppistä karjanajoa Teksasista Missouriin. Itsepäinen lännenmies Tom Dunson (John Wayne) päättää panna alulle Teksasin suurimman karjatilan, ja viisitoista vuotta myöhemmin hän saavuttaakin tavoitteensa. Liha vain ei myy, joten karja täytyy ajaa pohjoisvaltioihin, joissa siitä saa hyvän hinnan. Suurena apuna Dunsonille on hänen adoptiopoikansa Matthew Garth, joka ottaakin ohjat käsiinsä kun Dunsonin ote alkaa haparoida. Karjaa ajava joukko joutuukin matkallaan moniin vaikeuksiin, ja Garthia kylmää tieto siitä, että Dunson on ottamassa joukkion kiinni aikeenaan surmata adoptiopoikansa.
Punainen virta oli lojunut katsomattomana digiboksissa jo monta kuukautta, joten päätin viimein ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoa elokuvan. Länkkäreitä en edelleenkään ole montaa nähnyt, mutta tässä filmissä ainakin tunnelma ja näyttelijät olivat kohdallaann! Vaikka hahmot erottuvatkin selkeästi kömpelöistä taustoista (kaikki on luonnollisesti kuvattu studiossa) ja ukkoskohtauksen salamat saivat minut vain nauramaan, olivat maisemat ja ilmapiiri hyvinkin villilänsimaista ja onnistui luomaan jonkunlaisen kuvan siitä, millainen oikea karjanajo on, Vauhkoontuneet eläimet ja joen ylityskohtaukset ovat eläinmäärästä johtuen aika näyttäviä. John Wayne on tyypilliseen tapaansa melkoisen jäyhä pääosassa ja minä henkilökohtaisesti pidän muutenkin enemmän Montgomery Cliftistä ja hänen näyttelemisestään. Clift oli tässäkin filmissä oikein ihana ja tykkäsin myös kovasti sivuosan Cherry Valancea näytelleestä John Irelandista. Tarina on aika suoraviivainen ja välillä näytetyissä tekstiosioissa selostetaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Karjanajajien uhkana ovat yllättäen riehuvat ja matkantekoa vaarallisesti häiriköivät intiaanit ja kyllähän se kiinnostava morsmaikkukin saadaan Garthille ennen loppua järjestettyä. Loppukohtaus on aika sympaattinen: miehinen itsepäisyys ja uho voittaa tietenkin kaikki esteet! Purkin ammuskelukohtaus on myös klassikko. Suosittelen elokuvaa erittäin lämpimästi kaikille vanhainaikaisen lännentunnelman ja -filmin ystäville.

Arvoitusten juna (The Seven Per-Cent Solution/1976) Herbert Rossin ohjaama amerikkalainen Sherlock Holmes-elokuva perustuu Nicholas Meyerin Holmes-pastissiin. Elokuvan alussa tohtori Watson (Robert Duvall) huolestuu toden teolla pahasti huumeisiin retkahtaneesta ystävästään Holmesista (Nicol Williamson), joka on vakuuttunut siitä, että professori Moriarty (Laurence Olivier) vaanii häntä joka nurkan takana. Holmesin Mycroft-veljen (Charles Gray) avulla Watson saa järjestettyä Holmesin Itävaltaan Sigmund Freudin (Alan Arkin) hoidettavaksi. Hypnoosisessioiden ja muiden rankkojen koettelemusten jälkeen Holmes todella piristyy ja keskittää tarmonsa kadonneen naisen (Vanessa Redgrave) tapauksen selvittelyyn Freudin ja Watsonin avulla.
Arvoitusten juna ei ollut lehdissä saanut kummoisia arvioita, mutta halusin suurena Holmesin edesottamusten ystävänä nähdä elokuvan jo hyvien näyttelijöiden vuoksi. Elokuvan amerikkalaisuus hieman arveluutti, mutta loppupeleissä sillä ei juuri ollut väliä. Hahmojen puhetyylit toki vähän häiritsivät, mutta ajankuva ja yksityiskohdat oli saatu toteutettua varsin hyvin. Myös musiikki oli mainiota ja sopi hyvin tunnelmaan. Näyttelijät olivat muutoin hyviä, mutta Nicol Williamson Holmesina ei oikein vakuuttanut minua. Toisaalta: mielestäni ainoa oikea Sherlock Holmes on Jeremy Brett legendaarisesta TV-sarjasta eikä tätä roolisuoritusta ole ylittäminen. Mycroftia näytellyt Gray oli samassa roolissa kyseisessä TV-sarjassa. Lisäksi minua vähän häiritsi vielä se, että Williamson oli vaalea - kaikki muut näkemäni elokuva- tai TV-Holmesit ovat olleet tummia. Alan Arkinista Freudin roolissa sen sijaan pidin ja Duvall oli oikein hyvä Watson. Juoni alkoi omaperäisesti ja mielenkiintoisesti: Holmesin ja Freudin yhteistyö on jo ideana erittäin kiinnostava. Mutta kuten monissa arvosteluissa oli mainittu, elokuva latistui kiinnostavan alun jälkeen turhankin tavanomaiseksi salapoliisijännäriksi. Montahan kertaa olen jo nähnyt lopputaistelun junan katolla? Muuten huipennuksen sijoittaminen junaan ja juna-takaa-ajo olivat toimivia ideoita ja kohtauksia. Itse tapaus sen sijaan ei ollut järin kiinnostava ja lopussa annettu romanttinen viittaus Holmesin ja naishahmon välille sai minut (Holmesini lukeneena) lähinnä kiristelemään hampaitani. Sherlockin nainen on Irene, jos hänkään! Moriartyn todellinen henkilöllisyys oli sen sijaan ihan hauska keksintö: Holmesin perhesuhteistahan kirjat eivät koskaan puhuneet mitään. Holmes-faktat unohtamalla elokuva on kyllä ihan katsottava, mutta ei tosiaankaan mikään mestariteos.