Rakastunut Pariisissa (Funny Face/1957) 1920-luvun Gershwin-musikaaliin, johonkin näytelmään sekä muotikuvaajan elämäkertaan pohjaava klassikkomusikaali kertoo muotikuvaaja Dick Averysta (Fred Astaire), joka löytää Quality-lehden uuden mallin vaatimattomasta filosofiaa harrastavasta kirjakaupan tytöstä (Audrey Hepburn). Parin välille kehkeytyy romanssi, mutta suuret muotikuvaukset Pariisissa tuovat jännitettä parin välille - niin hyvässä kuin pahassa. Olen aikaisemmin nähnyt pari 1930-luvun Astaire-musikaalifilmiä, niitä kun näytettiin jouluna, mutta vielä tässäkin filmissä Astaire oli varsin hyvässä vedossa niin laulun kuin tanssinkin suhteen. Kappaleet ovat hyviä ja tarttuvia, niinkuin Gershwineiltä sopii odottaakin. Paras kappale oli mielestäni nimikkokappale Funny Face, mutta myös laulu, jossa ihasteltiin Pariisin turistinähtävyyksiä oli hauska. Hepburn oli oikein suloinen, mutta kieltämättä romanssin uskottavuutta nakersi parin huomattava ikäero - ei kuitenkaan häiritsevyyteen asti. Mutta miten tällaisissa musikaaleissa kilpailija on aina ulkomaalainen? Tällä kertaa lemmenparin onnea oli sotkemassa joku ranskalainen filosofi. No jaa, ehkä amerikkalaisten on helpompi mieltää jonkun muun maalainen kilpailemaan rakkaudesta. Suosittelen klassikkomusikaalien ystäville, sillä filmi tarjoaa höttösenkevyen juonen lisäksi varsin mukavia musiikki- ja tanssiesityksiä.

Mafiaveljet (Goodfellas/1990) Tositapahtumiin perustuvassa Martin Scorsesen mafiakuvauksessa nuori irlantilaissyntyinen poika Henry Hills (Ray Liotta) pääsee jo nuorina töihin paikallisen mafian leipiin ja hänen arvostuksensa kasvaa pikku hiljaa, vaikkei perheenjäseneksi asiaa olekaan. Vuosikymmenten varrella mukaan tulevat niin raharyöstöt, välienselvittelyt, murhat, kiukkuinen mutta uskollinen vaimo ja lukuisat tyttöystävät, huumekauppa ja vankilatuomiot. Tässä elokuvassa oli muuten samat näyttelijät keskeisissä rooleissa kuin Kuin Raivossa Härässä - Robert De Niro charmikkaana Jimmy Conwayna ja Joe Pesci Oscarin arvoisesti kuumaverisenä Tommyna. Mafiaveljet ei ollut niin väkivaltainen kuin olin kuvitellut, vaikka porukkaa pääsikin ihan kiitettävästi hengestään kaikenlaisilla tavoilla. Verta lentää lähinnä hakkaamisessa ja ampumisessa, mutta näitäkään kohtauksia ei ole paljon. Elokuvassa kiroillaan huvittavuuteen asti, mutta juoni on varsin jännittävä ja pitää otteessaan koko ajan tehokkaasti. Mafian pojat ovat itsekeskeisiä ja hyvin paatuneita - murha on pikkujuttu, kunhan siitä ei vain jää kiinni. Elokuvassa on kertojaäänenä Henryn lisäksi hänen Karen-vaimonsa ja tämä avaa tapahtumia paremmin. Loppu on vähän töksähtävä, mutta looginen ja sopivan yllätyksellinen. Oli kiva, kun lopussa vielä kerrottiin, mitä oikean elämän mafiaveljille tapahtui oikeudenkäynnin jälkeen. En tiedä, onko tämä mafiakuvauksena miten uskottava, mutta tosipohjainen joka tapauksessa. Suosittelen kyllä, jos lajityyppi yhtään kiinnostaa.

Latasin eilen koneelle Spotifyn ja olen intona laitellut tähän kaikenlaisia kivoja kappaleita. Olisi pitänyt hommata tämä jo aikoja sitten! Tätä viikonloppua en voi kuitenkaan käyttää mihinkään laiskotteluun, sillä minulla on noita kouluhommia aika paljon tekeillä ja lisäksi on pakko alkaa jo lukea kirjoituksiin, sillä ne ovat jo ihan kulman takana. Mutta se ei tietenkään estä muutaman elokuvan katsomista!