Arvatkaa ottiko eilen pannuun! Isäni katsoi telkasta elokuvaa Die Hard - Koston enkeli, jota itsekin seurasin jotain puoli tuntia. Samalla päätin katsoa, mikä Samuel L. Jacksonin tähdittämä elokuva tuli perjantaina Nelosen Viikonlopun leffatähti-pläjäyksessä, koska lauantain filmin oli nähnyt ja sunnuntain elokuvaa olin katsomassa. "Jaahas, Neuvottelija, vai tällainen, ketäs tässä näyttelee? MITÄ! Samuel L. Jackson ja KEVIN SPACEY?!!" Ja sitten tekikin jo mieli viskata joku esine ikkunasta ulos 8D Harmitti ihan älyttömästi etten ollut huomannut tuota ohjelmatiedoissa - Spaceyn ukkeli kun sattuu nyt olemaan suosikkinäyttelijäni ja olisi ollut ihan_kiva nähdä hänen filminsä kun se kerran sattui tulemaan. AARGH! No, kaikkea ei voi saada. Nyt vain pitää alkaa lukea ohjelmatietoja tuplasti tarkemmin! Tosin lauantain Hesarin ansiosta satuin näkemään lauantain L. Jackson elokuvan On aika tappaa, jota en olisi ikinä katsonut, mikäli en olisi huomannut tv-sivulla Kevin Spaceyn kuvaa kyseisestä filmistä :'D Lammasmainen pakkomielle? Voi olla.

Aristokatit (Aristocats/1970) Disneyn Ranskaan sijoittuvassa kissaklassikossa vanha oopperadiiva päättää testamentata koko omaisuutensa kissalleen Herttuattarelle sekä tämän pennuille Marielle, Tolouselle ja Berliozille. Hovimestari Edgar harmistuu tästä ja kaappaa kissat vieden ne jonnekin maaseudulle. Kissat saavat kuitenkin pian avukseen kujakatti Thomas O'Malleyn, joka lähtee auttamaan kissat takaisin kotiinsa Madamen luo. Matkan varrella kissat kohtaavat kuitenkin vaaroja, uusia tuttavuuksia ja pääsevät svengailemaan jazzin tahtiin. Vanhaksi Disney-filkaksi Aristokatit oli mielestäni hyvinkin toimiva ja hauska, vaikka tätä elokuvaa ei olekaan pidetty Disneyn parhaimmistoon kuuluvana. Jazzmusiikki svengasi mahtavasti ja vanha 1970-luvun suomidubbi oli oikeasti todella hyvä - kaikki tutut ääninäyttelijät Pekka Lehtosaaresta Veikko Honkaseen olivat mukana. Juoni ei ole järin ihmeellinen, mutta animaatio oli mielestäni mukavan luonnosmaista ja elokuvan tunnelma oli kohdallaan. Kannattaahan tämä katsoa, ainakin kissojen ystäville tämä Disney-klassiko on mannaa. Elokuva oli muuten viimeinen, jonka tuotannolle itse Disney antoi hyväksyntänsä - hän kuoli ennen Aristokattien valmistumista.

On aika tappaa (A Time to Kill/1996) Joel Schumacherin ohjaamassa jännittävässä oikeussalidraamassa kaksi valkoista punaniskaa kaappaavat, raiskaavat ja melkein murhaavat 10-vuotiaan mustan pikkutytön. Tästä hurjistuneena tytön isä (Samuel L. Jackson) tappaa miehet ja joutuu itse murhasyytteeseen. Häntä puolustamaan asettuu nuori asianajaja Brigance (Matthew McConaughey), joka saa vastaansa häikäilemättömän valtionsyyttäjä Buckleyn (Kevin Spacey). Puolustustyö ei kuitenkaan ole helppoa, kun Brigancen läheisiä uhkaillaan Klu Klux Klanin toimesta ja oikeusjuttu alkaa selvän tappion lisäksi näyttää hengenvaaralliselta. Katsoin tämän elokuvan oikeastaan vain siksi, että satuin näkemään sen Spaceyn kuvan Hesarissa. Ei kyllä kaduta yhtään! Elokuva oli todella jännittävä ja siinä tapahtuu kaikkea muutakin mahdollista oikeusjutun lisäksi. Taloja poltellaan, ihmisiä pahoinpidellään eikä uhkailulta ja salaperäisiltä pelastajiltakaan vältytä. Parasta oli, että suurin osa näyttelijöistä oli tuttuja muista yhteyksistä (Sanda Bullock keskeisessä roolissa Brigancen nuorena avustajana, Kiefer Sutherland nuorena klaanilaisena, edellisen isä Donald vanhana lakimiehenä, Ashley Judd Brigancen vaimona...). Kun näitä elokuvia on tullut katseltua niin näyttelijöitäkin tunnistaa jo enemmän! Leffa laittaa katsojan pohdittavaksi myös moraalisia kysymyksiä eikä jutun ratkaisu ole mikään itsestäänselvyys. Amerikkalaiseen tyyliin oikeussalissa vastalauseita huudellaan tiiviiseen tahtiin ja kaikennäköisiä faktoja vedellään lähes hatusta. Spacey on mahtava vähän pahan syyttäjän roolissa - tosin minä pidän hänestä niin paljon muutenkin että ehkä minun mielipiteelläni ei ole juurikaan painoarvoa~ Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa kyllä hyvin. Suosittelen lakidraaman ja jännityksen ystäville.

Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany's/1961) Truman Capoten kirjaan perustuvassa Blake Edwardsin elokuvassa rattopoika-kirjailija Paul Varjak (George Peppard) muuttaa rikasta aviomiestä metsästävän Holly Golightlyn (Audrey Hepburn) naapuriin. Naapurukset ystävystyvät, mutta vaaditaan monta juonenkäännettä, ennen kuin pari saadaan yhteen. Juttuun sotkeutuu niin entinen aviomies, huumepomo, veli kuin rikas brasilialainen mies. Aamiainen Tiffanylla on mielestäni ansainnut klassikon arvonsa, sillä elokuva oli todella hyvä ja romanttinen eikä traagisilta käänteiltäkään vältytty. Hepburn on roolissaan ihana ja Givenchyn puvut ovat toinen toistaan ihanampia. Syötävän hyvännäköinen Peppard tekee myös hyvää työtä Varjakin roolissa. Elokuva kärsii ehkä hienoisesta epätasaisuudesta, sillä juonenkäänteitä ilmaantuu välillä melko yllättäen ja välillä meininki on aika kaoottista. Herny Mancinin musiikit ovat sopivan jazzahtavia ja kuuluisa teemabiisi Moon River on mielestäni hyvä sävellys. Loppu on suorastaan yli-ihanan romanttinen ja pääpari pelaa mielestäni muutenkin filmissä hyvin yhteen. Kannattaa ehdottomasti katsoa, klassikkofilmeistä nyt aina viisastuu muutenkin.

Tällä viikolla alkaa muuten taitoluistelun EM-kisat! Suurena lajin ystävänä aion katsoa kaikki muut lähetykset paitsi jäätanssin (siitä en juuri ymmärrä mitään), joten tämä tietää valvomista useampana iltana aika myöhään. Kirjoittelen varmaan tänne jonkinlaista analyysiä näkemästäni, kunhan kisat ovat ohi~