Viikonlopun leffaputkeni typistyi Herkuleksen mittaiseksi, sillä panin nauhalle niin Platoonin, Punaisen virran kuin Elämä on ihanaankin. Lisäksi boksilla odottaa Boogie Nights sekä vino pino Tyynenmeren taistelutovereiden jaksoja. No, nyt minulla on aikaa katsoa niitä kun kirjoitukset ovat vihdoin takanapäin! Aivan elokuvattomaksi viikko ei kuitenkaan päässyt menemään, kuten tulevista kommenteista voi huomata.

Herkules (Hercules/1997) Tällä kertaa Disneyn käsittelyssä ovat kreikkalaiset antiikin myytit ja tarinan keskiössä Zeuksen poika Herkules. Manalan hallitsija Haades havittelee valtaa itselleen, joten hän juotattaa Herkulekselle juomaa, joka tekee tämän kuolevaiseksi ja käskee apuriensa Piinan ja Paniikin hankkiutua pojasta eroon. Tämä ei kuitenkaan onnistu ja Herkules päätyy normaalien ihmisten ottopojaksi. Varttuessaan Herkules kuitenkin aiheuttaa kaaosta yliluonnollisilla voimillaan ja saa pian tietää todellisen alkuperänsä. Sitten onkin aika alkaa tehdä sankaritekoja satyyri Philin ja runoratsu Pegasoksen avustuksella - mutta aluksi tarvitaan tietysti koulutusta. Herkules tapaa myös ihanan tytön, Megaran, mutta onni on vaarassa vihaisen Haadeksen punoessa kieroja suunnitelmiaan...
Olin ratketa riemusta, kun huomasin Herkuleksen tulevan MTV3:n lauantain perheleffana, sillä en ole elokuvaa aikaisemmin nähnyt ja olin halunnut nähdä tämän jo kauan. Juonessa nyt ei ole sinällään mitään sen kaksisempaa, mutta Kreikan myyttien käyttö tarinan aineksina oli ihan kiva veto Disneyltä. Lauluja on paljon ja koska musiikista vastaa Alan Menken, ovat kappaleet myös hyviä ja niitä on ihan kiva kuunnella juonikuvioiden välissä. Juontakin kuljettavat kunnon amerikkalaisella gospel-tyylillä hoilottavat muusat. Haades on yksi parhaimmista Disney-pahiksista - hän on oikeasti hieman pelottava (pienempiä katsojia ajatellen) ja liekkien leimahtelu sinisestä äkkipunaiseen hänen hermostuessaan tuo mukavan säväyksen hahmoon. Piina ja Paniikki ovat ihan hauskoja apureina ja heidät nähdään milloin minäkin aina linnuista oraviin ja pikkulapsiin. Herkuleksessa on hieman erilainen animaatiotyyli kuin Disneyn piirretyissä yleensä ja tyyliin haettiin vaikutteita Pink Floydin The Wall - elokuvan animaatiojaksot tehneeltä animaattorilta. Jälki näyttää mielestäni hyvältä ja sopii hyvin tämän kaltaiseen tarinaan. Mutta puolessa välissä vastaan tuleva Hydra-hirviö olisi voinut olla piirretykin, sillä hirviön tietokoneanimaatio vaikutti hieman väkinäiseltä ja koko otus olisi voinut olla parempi perinteisesti animoituna. Herkuleksessa on lisäksi hauskoja pikkuvitsejä (mm. Haadeksen herättämät titaanit lähtevät hirveällä kohkauksella aluksi väärään suuntaan) ja erittäin laadukas suomalainen ääninäyttely. Ai ei vai? No kyllä on, ja kun nimilistakin on varsin vaikuttava (Laura Voutilainen, Jarkko Tamminen, Antti L. J. Pääkkönen, Seppo Pääkkönen, Vesa Vierikko, Mikko Kivinen, Antti Pääkkönen, Eero Saarinen...) on dubbauksen laatu taattu! Alkuperäisessä versiossa tosin olisi kuultu esim. Danny DeVitoa Philinä, mutta olin itse hyvin tyytyväinen suomalaisiin ääniin. Herkules ei yllä parhaiden Disney-animaatioiden tasolle mutta on viihdyttävää ja hauskaa katsottavaa.

Lahjomattomat (The Untouchables/1987) Brian De Palman gangsteri-poliisi-jännärissä eletään Yhdysvaltain 1920-30 lukujen vaihdetta ja kieltolain karua aikaa Chicagossa. Viinan salakuljettamisesta ja pimeästä myynnistä vastaa gansteripomo Al Capone (Robert DeNiro), jota Chicagon poliisivoimat yrittävät saada kiinni - tuloksetta. Tilannetta selvittämään lähetetään agentti Elliot Ness (Kevin Costner), joka alun katastrofaalisen ratsian jälkeen saa avukseen vanhemman passipoliisin Jimmy Malonen (Sean Connery), joka opettaa Nessille tärkeitä asioita poliisin työstä. Joukkoon liittyvät vielä kirjanpitäjä Oscar Wallace (Charles Martin Smith) sekä poliisikoululainen ja amerikanitalialainen Giuseppe "George Stone" Petri (Andy Garcia). Nyt "Lahjomattomiksi" kutsuttu poliisijoukko alkaa saavuttaa läpimurtoa Caponen rikollismafiaa vastaan, mutta kuolema alkaa korjata satoa eikä laittoman viinanmyynnin kitkeminen ole niin helppoa kuin "lahjomattomat" ovat ehkä kuvitelleet...
Oikeastaan halusin nähdä tämän elokuvan vain Sean Conneryn roolisuorituksen takia, sillä hän voitti tästä elokuvasta Oscar-palkinnon, joten en odottanut elokuvalta mitään erityistä. Sain kuitenkin yllättyä positiivisesti, sillä Lahjomattomat oli todella toimiva ja tyylikäs gangsterikuvaus poliisien näkökulmasta. Jo alku lähtee hyvin näyttävästi käyntiin. Lavastus on tyylikästä ja puvustus (josta vastaa Giorgio Armani) on ajanmukaista. Jännitystä riittää, sillä toimintakohtauksia on aika monta ja verenvuodatustakin on riittämiin. Mielestäni oli tosin hieman epäuskottavaa, miten konepistoolilla lukuisia kertoja ammuttu Malone jaksoi raahautua niinkin pitkän matkan asunnossaan kuolematta. No, kyseessähän on vain elokuva, joten ei pitäisi nipottaa pienistä. Connery on oikein kiva roolissaan ja kyllähän hänessä on ikämiehenäkin sellaista vetovoimaa ja miehekkyyttää joka vetoaa naiskatsojaan. Andy Garcia on niin ikään todella komea ja hänen hahmollaan on todella näppärä tarkka-ammuntakohtaus juna-asemalla. Kyseisessä kohtauksessa on lainattu Panssarilaiva Potemkinin kuuluisinta jaksoa, mutta mielestäni lainan olisi voinut toteuttaa komeamminkin ja ilman kaikenmaailman hidastuksia. Puolenvälin kuulustelukohtaus Kanadan rajalla on myös varsin jännittävä Malonen toteuttaman nerokkaan painostuksen ansiosta. DeNiro näyttelee jälleen kerran erinomaisesti tehden Caponesta oikeasti uhkaavan pääpahiksen mutta muistutti ulkoisesti mielestäni Silvio Berlusconia. Kummaa, mutta mitä pienistä! Lahjomattomat oli toimiva ja hyvä elokuva, jossa toiminta ja vähemmän toiminnalliset jaksot rytmittyvät mukavasti. Surullisiakin kohtia on ja kieroutuneen huumorin kaiveleminen milloin mistäkin tuo oman säväyksensä elokuvalle. Raakoja kohtauksia löytyy, mutta mikäli ne eivät säikäytä, on Lahjomattomat näkemisen arvoinen elokuva.

Tänään on suunnitelmissa katsoa Al Pacinon Ja oikeutta kaikille sekä Elizabeth Taylor-filmi Paikka auringossa. Viikon kruunaa lauantain Bond-elokuva, ehdottoman epävirallinen mutta ilmeisesti todella hyvä Älä kieltäydy kahdesti, josta isäni aina höpöttää ja jonka itsekin olen halunnut nähdä jo kauan! Viikon pelastus!