...Ja oikeutta kaikille (...And Justice for All/1979) Varsin värikkäässä, Norman Jewisonin ohjaamassa oikeussalidraamassa seurataan asianajaja Arthur Kirklandin (Al Pacino) edesottamuksia eri asiakkaidensa kanssa. Asiakkaat ovat toinen toistaan epätoivoisempia, mutta Arthur on valmis taistelemaan heidän oikeuksiensa puolesta. Sitten Arthur joutuu puolustamaan vihaamaansa tuomari Flemingiä (John Forsythe) raiskaustapauksessa ja tämä aiheuttaa skismaa myös naisystävä Gail Packersin (Christine Lahti) kanssa. Viimeinen oikeussalikohtaus on legendaarisessa maineessa.
Ainut syy, miksi minä ja kaverini Mimmu halusimme nähdä tämän elokuvan oli se, että päähenkilöllä oli sama nimi kuin suosikkianimesarjamme Axis Powers Hetalian Englannilla, eli Arthur Kirkland. Yllätys oli melkoinen ja positiivinen, kun bongasin elokuvan Citymarketin alelaarista 3,99 € hintaan. Niinpä katsoimme filmin yhteistuumin meillä viime perjantaina. Heti ensimmäiseksi on sanottava, että taustamusiikit ovat kyllä kohdallaan! Svengaavat funk-tyyppiset luritukset kuulostavat huvittavilta mutta sopivat elokuvan 1970-luvun maailmaan. Al Pacino on oikein söpö ja vetävä roolissaan (ansaittu Oscar-ehdokkuus minun mielestäni), mutta elokuvan paras henkilöhahmo on ehdottomasti tuomari Rayford (Jack Warden). Tämä oikeudenjakaja syö eväänsä räystäällä, ajelee vapaa-ajallaan helikopterilla ja on selvästi itsetuhoinen. Muitakin vastaavankaltaisia persoonallisia hulluja elokuvasta löytyy ja asiakkaat ovat oikeasti aika säälittäviä hahmoja, joille toivoisi parempaa kohtaloa. Elokuvaa katsoessa saa nauraa, mutta surullisempiakin kohtia on saatu mukaan. Ainut ongelma on ehkä se, että elokuvassa ei ole minkäänlaista selkeää juonta. Asioita vain tapahtuu, mutta ei minkäänlaisessa loogisessa juonijatkumossa. Koko ajan vain tapahtuu jotakin ja kaikki tuntuu kovin, kovin irralliselta. Mutta tätä katsoessa ei pääse kyllästymään, sillä niin paljon kaikenlaisia sattumuksia on saatu mukaan. Varsinkin helikopterilento on hulvaton kohtaus ja lopun oikeussalikohtaus ansaitsee kovan huutonsa. Loppuratkaisu on taas tyyliä "Häh? Tähänkös tämä nyt päättyy?" mutta Ja oikeutta kaikille on näkemisen arvoinen ja hyvin viihdyttävä eikä ollenkaan pitkäveteinen lakidraama - jota ei tosin ehkä pidä ottaa turhan vakavasti.

Paikka auringossa (A Place in the Sun/1951) YLE Teema näytti tämän elokuvan perjantaiklassikon paikalla vasta äskettäin kuolleen Elizabeth Taylorin muistoksi. Theodore Dreiserin romaaniin perustuvassa, George Stevensin ohjaamassa draamassa nuori George Eastman (Montgomery Clift) muuttaa uuteen kaupunkiin työskennelläkseen rikkaan setänsä vaatetehtaassa ja saavuttaakseen elämässään jotakin. Töissä hän tutustuu Aliceen (Shelley Winters), josta tulee pian hänen tyttöystävänsä. Setänsä juhlissa George puolestaan tapaa seurapiirineito Angela Vickersin (Elizabeth Taylor), johon hän rakastuu ensi silmäyksellä. George alkaa elää kaksoiselämää tapaillen molempia tyttöjä, mutta tilanne vaikeutuu kun Alice tulee raskaaksi ja alkaa vaatia naimisiinmenoa. Kolmiodraama saakin pian synkempiä sävyjä kuolemantapauksen myötä ja juoni saa dramaattisen käännöksen murhaoikeudenkäynnin muodossa...
Täytyihän tämä kuuden Oscarin klassikkodraama toki katsastaa ja siitä saikin mukavaa ajanvietettä perjantai-illaksi. Elokuva oli aika traaginen kolmiodraama ehkä hiukan Täältä ikuisuuteen - filkan tyyliin: onnellista loppua ei tule oikeastaan kenellekään päähenkilöistä. Montgomery Clift ja Elizabeth Taylor ovat todella näyttävä ja komea pari ja varsinkin Taylor or uskomattoman kaunis ja hehkeä. Olisi kiva nähdä joku hänen värielokuvistaan ja nähdä ne kuuluisat orvokinsiniset silmät väreissä. Juonikuvio elokuvassa on ihan mielenkiintoinen ja soutukohtaus hiljaisella järvellä on oikeasti uhkaava ja pelottava: katsojalla on koko ajan tunne, että kohta tapahtuu oikeasti jotakin peruttamatonta. Lopun oikeudenkäynnit herättävät jälleen kerran ärtyneitä tunteita oikeuden toteutumattomuudesta ja saa pohtimaan moraalisia kysymyksiä. En osaa sanoa, oliko Georgen tuomio oikeutettu vai ei tai että mitä hänen olisi pitänyt tehdä ja valita, mutta eipä asialle voi minkään ja kyseessähän on vain elokuva. Klassikko, josta minulla ei oikeastaan ole tämän kummempaa sanomista.

Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again/1983) Sean Connery palaa James Bondin rooliin vielä kerran tässä epävirallisessa, Ian Flemingin Pallosalama-romaania pohjaavaa tarinaa hyödyntävässä ja Irwin Kershnerin ohjaamassa agenttiseikkailussa. James Bond ja muut 00-agentit on siirretty käytännössä eläkkeelle M16:n uuden M:n (Edward Fox) ja tämän säästöohjelman myötä. 007 joutuu kuitenkin pian töihin, sillä rikollisjärjestö SPECTRE onnistuu kaappaamaan Yhdysvaltain taistelukärkiä ja uhkaa maailmaa kiristyksellä. Bond onkin pian operaatiota johtavan pahiksen Maximilian Largon (Klaus Maria Brandauer) kintereillä ja kaataa siinä sivussa monia viehättäviä naisia, muun muassa Largon tyttöystävän Domino Petachin (Kim Basigner).
Isäni on hehkuttanut tätä elokuvaa iät kaiket parhaaksi Bond-elokuvaksi joten olin erittäin kiinnostunut näkemään tämän seikkailun. Sopimusoikeuksellisista syistä tuttua tunnaria ja kääntölaukausta ei nähty, mutta muuten kaikki Bond-filmin piirteet olivat kyllä kohdallaan Sean Connerya myöten. Connery kieltämättä oli aika vanha Bondiksi, mutta näytti siitä huolimatta hyvältä jopa ilman paitaa ja tästä ikädilemmasta saadaan aikaiseksi myös hauskoja vitsejä. Minulle tuli vain koko ajan jotenkin oudolla tavalla Conneryn ulkonäöstä George Clooney mieleen - ehkä se johtui parran puutteesta ja harmaista hiuksista. Elokuvassa riittää paljon kaikenlaisia oikeasti hauskoja juttuja, kuten pyörien hitsauspajaksi muuttunut Q:n varustesuunnitteluosasto sekä Rowan Atkinsonin vitsikäs sivurooli. Naisia kaatuu enemmän kuin keskiverto-Bondissa ja Largon apuna työskentelevä pahisnainen Blush on myös melko mielenkiintoinen tapaus. Juoni on, noh, tyypillistä Bondia mutta eipä tuossa mitään valittamistakaan ole. Pelikohtaus kasinolla on ihan jännittäväkin jopa ja alkuperäisen Pallosalaman tyyliin elokuvassa sukelletaan paljon. Minulta meni aluksi tämä presidentin silmä - juttu vähän ohi, mutta asia selkeni myöhemmin joten epätietoisuutta ei päässyt syntymään. Sean Connery voisi oikeasti olla Kim Basignerin isä, mutta heidän suutelukohtauksensa eivät ole niin vastenmielisiä kuin voisi kuvitella. Älä kieltäydy kahdesti on oikeasti viihdyttävä, sopivan jännittävä ja hauska Bond-elokuva ja vaikkei se virallinen olekaan, on se ehdottomasti näkemisen arvoinen vaikkei Bondeista mitenkään erityisemmin pitäisikään.