007 ja lupa tappaa (License to Kill/1989) Järjestyksessä kuudestoista Bond-elokuva jäi Timothy Daltonin viimeiseksi. Elokuvan alussa Felix Leiter (David Hedison) menee naimisiin, mutta häät saavat järkyttävän käänteen kiinniotetun huumekauppias Sanchezin (Robert Davi) vapauduttua ja eliminoitua hääparin. Tästä järkyttynyt Bond ryhtyy taistoon Sanchezin tuhoamiseksi, minkä seurauksena hänet erotetaan. Täysin yksin Bondin ei kuitenkaan tarvitse huumebisnestä kukistaa, sillä apuaan tarjoavat niin lentäjä Pam Bouvier (Carey Lowell) kuin Sanchezin tyttöystävä Lupe Lamora (Talisa Soto).
Tämä Bond-elokuva oli yksi niistä harvoista sarjan elokuvista, joita en ollut aikaisemmin nähnyt, joten pitihän se toki katsastaa. En pahemmin pidä Daltonista Bondina - heppu on ihan OK, mutta ei läheskään niin hyvä kuin vaikkapa Connery tai Brosnan. Hän ei mielestäni edes näytä siltä miltä Bondin pitäisi näyttää, mutta tämä nyt on vain makuasia. Juoni ei ole yhtä suurpiirteinen kuin monissa muissa Bondeissa, mutta ei myöskään oikein toimi. Pahiksia pannaan halki, poikki ja pinoon niin Bondin kuin itse pääpahiksenkin toimesta ja lopussa satsataan näyttäviin räjähdyksiin ja rekka-ajeluun vuoristossa. Ihan komeaa, mutta jotenkin elokuva jää aika ontoksi. Alussa ollaan Key Westissä ja Hemingwayn kotona, mikä on ihan kiva ulottuvuus ja poikii pari hauskaa pikkuvitsiä ("Se on sitten jäähyväiset aseille"). Kaipasin kuitenkin tuttua vierailua M:n toimistossa ja Q:n varusteosastoa. Q:lla on tässä elokuvassa hieman suurempi rooli - tai ainakin häntä näkyy enemmän! Bond-tyttö Pam on elokuvan parasta antia: hän on sopivan jääräpäinen vastakappale Bondille ja he muodostavat hyvän parin, vaikka Pam aika helposti lankeaakin sankarin pauloihin. Lupa tappaa ei oikein vakuuttanut minua ja sarjassa on tätä huomattavasti parempia elokuva. Kuten vaikka ensi viikolla nähtävä Goldeneye.

Elämä on ihanaa (As Good as It Gets/1997) James L. Brooksin Oscareitakin napsineessa rakkausdraamakomediassa keskiössä on rakkausromaaneja työkseen kirjoittava Melvin Udall (Jack Nicholson). Herra on kuitenkin kaikkea muuta kuin romanttinen: pakkoneurooseista kärsivä Melvin on lisäksi erittäin paha suustaan ja hän terrorisoi ympäristöään pelkällä olemassaolollaan. Ainoa, kenelle Melvin jaksaa olla edes hitusen ystävällinen, on hänen vakiokahvilansa tarjoilija Carol (Helen Hunt), jolla on omiakin ongelmia sairaan lapsensa kanssa. Melvinin elämä kokee kuitenkin muutoksia, kun hän joutuukin yhtäkkiä huolehtimaan vihaamastaan naapurinsa koirasta ja pian myös itse naapurista, homosta taiteilija Simonista (Greg Kinnear). Samalla Melvin yrittää muuttua paremmaksi ihmiseksi Carolin vuoksi.
Nauhoitin tämän elokuvan kun se tuli joku aika sitten TV:stä ja vasta nyt sain sen katsottua. Olen kuullut tästä elokuvasta paljon suitsutusta, mutta odotukseni eivät olleet kaksiset. Elokuva jättikin hieman kaksijakoisen fiiliksen. Näyttelijät ovat rooleissaan loistavia ja varsinkin Jack Nicholson on erinomainen. Ketään muuta ei voisi edes kuvitella Melvinin rooliin! Pääosanesittäjät palkittiinkin Oscar-palkinnoilla ja Oscar-ehdokkaana oli myös Kinnearin suoritus Simonina. Hän oli niin ikään todella hyvä ja koira tosi suloinen. Elokuva kuitenkin kärsii punaisen langan puutteesta: asioita tapahtuu, niistä selvitään ja sitten tapahtuukin seuraava asia. Melvinin ja Carolin suhde polkee aika lailla paikallaan lähes loppuun saakka, sillä kun yksi askel edetään, otetaankin samalla kaksi taakse. Elämä on ihanaa ei ole mielestäni mitenkään erityisen hauska, vaikka hyviä vitsejä on tosi paljon. Vakavia kohtia mahtuu mukaan ihan yhtä paljon ja kyllähän tästä romantiikkaakin löytyy. En vain osaa kuvitella kenenkään pitävän Nicholsonia mitenkään komeana tai seksikkäänä - minusta hän näyttää lähinnä seinähullulta. Mutta ehkä siinäkin on oma viehätyksensä? Elokuva on liian pitkä, mutta sitä jaksaa hyvin seurata loppuun saakka. Melvinistä tulee mieleen TV-sarjan etsivä Monk - niin samanlaisia pakkoneurooseja molemmilla on. Pääasiallisena sanomana on kai kasvaminen paremmaksi ihmiseksi ja kyllä minä voin sanoa pitäneeni tästä elokuvasta, vaikkei se mitenkään täydellinen tai paras näkemäni olekaan. Hauskinta oli huomata House-sarjasta tutut Peter Jacobson (Taub) ja Lisa Edelstein (Cuddy) ihan pienessä sivuroolissa juutalaisena pariskuntana. Suosittelen tätä elokuvaa, jos yhtään kuulostaa hyvältä. Ainakin Nicholsonin roolisuoritus on näkemisen arvoinen!

Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard/1988) John McTiernanin jättihitiksi nouseessa action-klassikossa newyorkilainen poliisi John McClane (Bruce Willis) joutuu elämänsä pinteeseen vieraillessaan joulunaikaan Kaliforniassa perheensä luona. Johnin ollessa Nakatomi-rakennuksessa pidetyissä joulujuhlissa, joissa hän tapaa vaimonsa (Bonnie Bedelia), saksalaiset terroristit valtaavat rakennuksen ja ottavat juhlavieraat panttivangiksi. John ei kuitenkaan jää terroristien kynsiin vaan hän ryhtyy eliminoimaan heitä pelastaakseen ihmiset ja saadakseen selville heidän suunnitelmansa. Terroristijohtaja Hans Gruberin (Alan Rickman) punoo juoniaan ja järjestää vaikeuksia Johnille eikä yksinäisen poliisin puolella tunnu olevan kukaan muu kuin partiopoliisi Al Powell (Reginal VelJohnson).
Katsoin Die Hard kakkosta vähän matkaa kun se aikanaan tuli, mutta en viitsinyt katsoa loppuun kun en ollut nähnyt ykköstä. Ykkösosa kuuluu genren klassikoihin, joten päätin katsastaa sen kun huomasin sen tulevan TV:stä. Mutta ihan ensimmäikseksi: mitähän ihmettä Sub oikein sekoili elokuvan lähetyksessä vai onkohan meidän TV:ssä vikaa? Elokuva oli aivan viimeisessä kohtauksessa ja ilmeisesti ihan lopussa, kun yhtäkkiä ruutuun pamahtivat mainokset. Ihmettelin asiaa, mutta katsoin mainokset ja odotin elokuvan vielä jatkuvan. Vaan mitä sieltä tulikaan? Mainosten jälkeen elokuva jatkui kohdasta, johon se oli jäänyt edellisen mainoskatkon jälkeen. Siis mitä ihmettä? Tämän jälkeen menin vain nukkumaan. En kuitenkaan menettänyt ilmeisesti muuta kuin lopputekstit (olisin kuitenkin halunnut nähdä näyttelijöiden nimet, mutta ei voi mitään), mutta ei tuollaista voi kuin ihmetellä. Kuitenkin! En ole koskaan ollut mikään toimintaelokuvien ystävä enkä voi sanoa pitäneeni tästäkään filmistä mitenkään erityisesti, Tämä ei ainakaan ollut läheskään niin hauska kuin kakkososa, vaikka Willisin hahmolla onkin mainioita letkautuksia heiteltäväksi. Hän on muutenkin tässä elokuvassa oikein mainio ja pidin myös Alan Rickmanin esittämästä Hansista. Mietin koko elokuvan ajan, miten näyttelijä on niin tutun oloinen, kunnes sain vasta äsken tietää hänen olevan Harry Potter-elokuvien Kalkarosa :'D No, kaikkea sitä oppii! Rickmanilla on muuten tosi samanlainen ääni kuin kakkososan pahista esittävällä Jeremy Ironsilla, joten heidät voi kyllä uskoa veljeksiksi. Mutta minkä ihmeen takia kaikki elokuvan pahikset ovat niin stereotyyppisen saksalaisen näköisiä ja heidän nimensä ovat myös niin saksalaisia kuin vain olla ja voi. Lisäksi he puhuvat osan ajasta keskenään englantia. Elokuvassa on myös muita samankaltaisia epäloogisuuksia (niiden bongailu toimintafilmeistä on mielipuuhaani), mutta se sisältää myös näyttäviä räjähdyksiä, tappelua, verenvuodatusta ja Johnin hurjia selviytymisyrityksiä puolivalmiissa rakennuksessa. Loppu on tottakai onnellinen, vaikka sankari onkin aika pahassa kunnossa kaiken sen pyörityksen jälkeen. Olisipa hänellä ollut ne kengät jaloissaan! Kaikille action-elokuvien ystäville tämä on must-see, mutta muidenkin kohdalla tämä varmasti toimii. Kakkososankin voisi tosiaan katsastaa, sillä siinä on Willisin lisäksi edellämainittu Irons sekä Samuel L. Jackson, joten meininki ei varmasti ole tämän ykkösosan rymistelyä hullumpaa!