Kuten otsikko jo vähän viittasikin, täytin lauantaina kunnioitettavat 19 vuotta. Sukulaisten kakkukahvit pidettiin perjantaina ja lauantaina kaverini tuli meille leffailtaa viettämään. Sain kivoja lahjoja, pelejä ja rahaa, ja pelejä onkin jo tullut pelailtua ja osa rahoista investoitua pitkään mielessä muhineisiin kohteisiin mangaharrastuksen puolelta. Pääsykokeisiin luku sen sijaan on sakannut, mutta minulla on vielä aikaa ja olen kovin toiveikas. Viralliset YO-tuloksetkin tulivat ja ne olivatkin kohdallani huippuhyvät: kolme L:ää, 1 E ja 2 M:ää. Eniten ilahdutti lyhyen saksan nousu C:stä M:ään mutta englannin jääminen M:ään vastaavasti vähän harmitti. Olen kuitenkin todella tyytyväinen tuloksiini - paremmin tuskin olisin voinut kokeista suoriutua!

Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast/1991) Gary Trousdalen ja Kirk Wisen ohjaama Disney-klassikko perustuu ranskalaiseen kansansatuun. Kaunis prinssi käännyttää vanhaksi eukoksi naamioituneen haltijattaren oveltaan, minkä seurauksena muuttuu rumaksi hirviöksi, joksi jää ellei kukaan rakastu häneen ennen hänen 21. syntymäpäiväänsä. Pienen ranskalaisen maalaiskylän tyttö Belle pitää lukemisesta ja yrittää vältellä avioliittoa itseään täynnä olevan Gastonin kanssa. Käännekohta tapahtuu, kun Bellen isä eksyy matkallaan markkinoille ja päätyy vangiksi Hirviön linnaan. Belle vapauttaa isänsä, mutta jää samalla itse vangiksi linnaan Hirviön ja huonekaluiksi muutettujen palvelijoiden seuraan. Pikku hiljaa Bellen ja Hirviön välit alkavat lämmetä, mutta onnea uhkaa katalia juoniaan punova Gaston...
Kaverini halusi katsoa tämän elokuvan ja suostuin, sillä meiltä jopa löytyy se VHS:nä enkä itsekään ollut nähnyt tätä aikoihin. Katselukokemus olikin paikallaan, sillä elokuva kuuluu Disneyn parhaimpiin ja tästä kertovat jo sen saamat kuusi Oscar-ehdokkuutta ja kaksi voitettua palkintoa kyseisissä kekkereissä. Animaatio on sulavaa ja tietokonemallinnus toimii erinomaisesti tanssisalikohtauksessa. Tarinan sijoittaminen Ranskan maaseudulle toimii ja maisemat ovat hyvin viehättäviä. Miljöö hieman heijastelee  Ranskan suuren vallankumouksen aikaa ja tämä näkyy mm. laulujen sanoissa ja Hirviön linnan puutarhan arkkitehtuurissa. Tarina on hyvä ja jopa vähän jännittävä eikä sovi ihan perheen pienimmille, sillä lopussa nähtävä kaksintaistelu Hirviön ja Gastonin välillä on aika hurja. Hahmot ovat todella persoonallisia ja paras kaikista on Hirviö, jonka ilmeille ja eleille ei voi hauskimmissa kohtauksissa olla nauramatta. Hirviöstä on saatu todella inhimillinen ja hänen äkkipikainen luonteensa tekee hahmosta vieläkin riemukkaamman. Belle on sisukas ja kaunis, Gaston aivan loistava omassa raivostuttavassa persoonassaan. Gastonin ääninäyttelijänä on oopperalaulaja Esa Ruuttunen ja varsinkin hahmon lauluääni on tätä myötä tietysti hyvä, mutta herättää tahatonta hilpeyttä eeppisyydellään. Hirviön palvelijat, varsinkin eniten keskiössä olevat Lumiere, Könni, rouva Pannu ja Kippo ovat kovin inhimillisiä ja varsin hauskoja ja suloisia. Lopussa on hauska päästä näkemään heidät myös ihmisinä ja tämä osoittaa hyvin, miten hienosti heidät on saatu muutettua huonekaluiksi - tai toisinpäin! Minun omistamaani versioon oli lisätty yksi huonekalujen laulukohtaus, joka syventää näiden roolia elokuvassa ja kertoo tarkemmin näiden halusta olla taas ihmisiä. Laulut ovat todella hyviä ja musiikkikohtaukset ovat muutenkin erinomaisia, varsinkin ranskalaisesta kabareesta vaikutteensa ottanut Vieraamme (Be My Guest). Juha Muje, joka ääninäytteli Lumierea, ei vain valitettavasti oikein osaa laulaa. Suomalaiset äänet olivat kerrassaan loistavat ja sitä sopii odottaakin, kun ohjauksesta on vastuussa Matti Ranin, joka myös itse näyttli elokuvassa (Bellen isä Maurice). Ääninäyttelijöiden joukosta löytyy lisäksi sellaisia nimiä kuin Anneli Saaristo, Esa Saario ja Matti Olavi Ranin. Kaiken kaikkiaan Kaunotar ja Hirviö on viihdyttävä ja mainio Disney-piirretty, jota voi suositella varauksetta lähes kaikille.

L.A. Confidential (L.A. Confidential/1997) James Ellroyn dekkariin perustuva Curtis Hansonin elokuva edustaa tyyliltään hieman uudempaa film noiria. Elokuva sijoittuu 1950-luvulle ja sen alussa on joulu, jolloin paikalliset poliisit ajautuvat asemalla tappeluun meksikolaisten vankien kanssa. Pian tämän jälkeen tapahtuu joukkomurha Nite Owl-yökahvilassa ja murhattujen joukosta löytyy tappelun johdosta eläkkeelle joutunut poliisi. Tapaus on koko poliisiaseman mielenkiinnon kohteena ja tutkinnan keskiössä on kolme varsin erilaista poliisia: kuumaverinen ja kovanyrkkinen Bud White (Russel Crowe), julkkispidätyksiä lehdille tekevä TV-tähtipoliisi Jack Vincennes (Kevin Spacey) sekä isänsä jalanjäljissä kulkeva erittäin kunnianhimoinen Ed Exley (Guy Pearce). Vyyhti on kuitenkin sotkuinen eikä kaikki näytä tutkinnassa siltä miltä pitäisi. Korruptio nostaa päätään ja totuuden tonkiminen rikosten roskaläjästä ei loppujen lopuksi ole kovin helppo tehtävä tai edes suju menetyksettä.
Näin tämän elokuvan uutenavuotena kun se tuli yöllä TV:stä ja pidin siitä todella paljon. Hiljattain löysin elokuvan DVD:llä Prisman alelaarissa ja ostinkin sen. Katsoimme sen sitten kaverini kanssa leffaillan huipentumana. L.A. Confidential on elokuvana synkkä ja aika väkivaltainen. Panoksia ei säästellä, kun lain varjopuolella porukkaa niitataan kovin ottein ja Bud pääsee käyttämään nyrkkejään useammin kuin muutaman kerran. Elokuvan tähtikaarti on erittäin näyttävä ja edellämainittujen näyttelijöiden lisäksi elokuvaa tähdittävät mm. Kim Basigner (Oscar parhaasta naissivuosasta), Danny DeVito ja James Cromwell. Sivuroolista voi bongata Mentalistista tutun Simon Bakerin. L.A. Confidentialin juoni on ovela ja katsoja on suurimman osan ajasta melko hakoteillä siitä, mitä oikein tutkitaan ja mistä todelliset syylliset lopulta löytyvät. Hieman puolenvälin jälkeen totuus alkaa pikku hiljaa valjeta ja suurin lopputappelu voi alkaa. Kärryiltä ei putoa missään vaiheessa, mutta elokuvaa täytyy katsoa hieman tavallista tarkemmin kaikkien eri sivujuonteiden ja hahmojen paljouden takia. Liikaa katsojaltaan L.A. Confidential ei kuitenkaan vaadi ja se on kokemuksena todella viihdyttävä poliisijännäri. Toisella katselukerralla suurin yllätysmomentti on hieman jo rapissut pois, mutta elokuvasta nauttii silti ja näyttelijänsuorituksia on mukava seurata. Nyt toisella kerralla huomasin, miten paljon paremmin Kevin Spacey näyttelee kuin Russel Crowe ja Guy Pearce, jotka olivat elokuvan aikaan vielä nuoria ja kohtuullisen tuntemattomia Amerikassa. Crowen ja Pearcen hahmot jäävät hieman puiseviksi, vaikka molemmilla on omat herkulliset kohtauksensa ja he eivät näyttele missään vaiheessa huonosti. Spacey vain pystyy ilmaisemaan hahmoaan vähäeleisemmin, mutta silti luomaan hänestä erinomaisen henkilöhahmon. Ensimmäisellä kerralla järkytyin todella siitä, mitä Vincennesille tapahtui, mutta toisella kertaa trauma ei ollut niin vaikuttava ja funktio pysyi paremmin kiinni kahdessa muussa päähenkilössä. Romantiikkaa on tungettu mukaan Basignerin esittämän huoran ja Whiten suhteen muodossa ja tämä juonikuvio toimii eikä tunnu mitenkään turhalta tai irralliselta. Herkimmille L.A. Confidential saattaa olla hiukan rankka, mutta itse pidin elokuvasta ja suosittelen sitä lämpimästi. Ja juonen erinomaisuudesta kertoo jo pätkän voittama käsikirjoitus-Oscar.

Bettie Pagen tarina (The Notorious Bettie Page/2005) Mary Harronin ohjaama elämäkerrallinen elokuva kertoo 1940- ja 50- lukujen kuumimmasta ja kohutuimmasta pin-up - tähdestä, Bettie Pagesta. Uskonnollisesta kodista Yhdysvaltain syvästä etelästä tuleva Page (Gretchen Mol) joutuu nuoruudessaan hyväksikäytön ja väkivaltaisen avioliiton uhriksi, ja lähtee etsimään onneaan New Yorkista. Tämä taival ei ala yhtään sen paremmin, mutta mainetta alkaa pian ropista, kun Bettie bongataan rannalta valokuvamalliksi ja edelleen pin-up - tytöksi, joka kohauttaa aikaansa nähden rajuilla bongade-kuvilla. Tämä suunta aiheuttaa vaikeuksia niin valokuvausfirmalle kuin parisuhteisiinkiin, ja Bettien oma jumalasuhde on koetuksella vakaan uskonnollisuuden ja seksikuvien ristiaallokossa.
Tämä elokuva tuli joskus talvella Teemalta, mutten syystä tai toisesta tullut katsoneeksi sitä. Nyt elokuva tuli taas FST:ltä, ja päätin liimautua ruudun eteen katsomaan, mistä Bettie Pagessa oikein on kysymys. Elokuvan alussa pyöritellään kehyskertomusta Bettien odottaessa oikeussalin aulassa, mutta tämä kuvio väistyy aika äkkiä ja elokuva siirtyy kokonaan Bettien vaiheisiin mallina. Kehyskertomuksen katoaminen hieman häiritsee, mutta ei hajoa niin pahasti käsiin kuin elokuvassa Beyond the Sea. Minua myös yllätti se, että elokuva oli lähes kokonaan mustavalkoinen ja vain muutama yksittäinen kohtaus esitettiin väreissä. 1950-lukulainen maailma olisi ollut mukava nähdä täydessä väriloistossa, mutta toisaalta tämä toi elokuvaan mukavaa nostalgisuutta. Gretchen Mol on pääosassa loistava ja keimailee roolissaan sydämensä kyllyydestä. Näyttelijät noin yleisesti olivat minulle täysin tuntemattomia ja tunnistin ainoastaan True Bloodista (Andy Bellfleur) tutun Chris Bauerin. Elokuvassa pääsee näkemään paljasta pintaa ja seksikkäitä alusvaatteita sydämensä kyllyydestä, mutta kaikki elokuvan pin-up - materiaali on nykyajan pornoon verrattuna erittäin kesyä ja varsinkin kohutut bondage-filmit lähinnä huvittavat teennäisyydellään. En tietenkään itse katso pornoa (olisi aika outoa jos niin tekisin), mutta kyllä pornoa koskaan näkemätönkin tajuaa, että 1950-lukulaiset pin-up - kuvat ja filmit ovat todella viattomia siihen, mitä nykyään on tarjolla. Elokuvassa olisi voitu käsitellä enemmän Bettien miessuhteita, sillä ne jäivät nyt lähes vaille huomiota. Uskonto sen sijaan on jatkuvasti läsnä eikä Bettie missään vaiheessa pane kuvia pahakseen: olivathan Eva ja Adamkin alastomina Eedenin puutarhassa! Bettien suhtautuminen kuviin on muutenkin niin neutraali ja hän on muutenkin hahmona niin naiivi, ettei asiaa voi kuin ihmetellä. Tietyssä mielessä näinkin terve suhtautuminen moisiin kuviin on ehkä tervetullutta, mutta Bettien kuvat vastasivat aikansa hardcorea. Ajankuva on elokuvassa tehokkaasti läsnä ja erittäin hyvin elokuvassa esitetään alun insesti- ja raiskauskohtaukset: mitään ei näytetä, mutta katsoja tajuaa heti mistä on kysymys. Elokuvasta jäi kuitenkin hieman ontto maku suuhun, mutta se on hieno ajankuva aikansa alakulttuurista ja sopii erityisesti aiheeseen paremmin vihkiytyneille henkilöille.