keskiviikko, 24. elokuu 2011

Muuttopäivä edessä!

Pahoittelen jonkinsorttista epäaktiivisuutta blogissani. Elokuvia on kyllä tullut taas muutama katsottua, mutta en ole ehtinyt niistä tänne raportoimaan muun muassa kesätöiden sekä lähestyvän muuton takia. Kesätyöt päättyivät eilen ja muutto on edessä huomenna, sitten onkin vielä muutama päivä lomaa ennen yliopiston alkamista - mikä kyllä tulee ihan tarpeeseen!. Ja aivan tosiaan, muutan huomenna Joensuuhun opiskelijasoluun ja ensimmäistä kertaa omilleni pärjäämään. Kerroinkin jo asunnosta edellisessä postauksessa ja nyt tavaroiden järjestely ja pakkaus ovat täydessä vauhdissa, jotta kaikki on kasassa huomisaamuun mennessä. Eilen vietimme kavereiden kanssa pienimuotoisia läksiäisiä paikallisessa kahvilassa kakkua syöden ja meillä oli oikein mukavaa. Sitä kun ei tiedä, milloin seuraavan kerran noita kavereita näen niin oli kiva koota kaikki koolle vielä viimeisen kerran ennen muuttoani.

Tämä nyt on pikkujuttu, mutta minulle tämä oli tärkeää: kävin tänään ottamassa reiät korviini. Minulla ei siis ole koskaan aikaisemmin ollut korvareikiä, mutta kuluneen vuoden aikana olen alkanut pohtia, että olisi ihan kiva jos minulla olisi reiät korvissa. Kesällä en niitä kuitenkaan halunnut laittaa, sillä kävin paljon uimassa ja siitähän tuoreet reiät eivät erityisemmin tykkää. Mutta nyt kun elokuu lähestyy loppuaan oli hyvä aika käydä viimein rei'ittämässä korvanlehdet sillä enää en uimassa käy ellen sitten erehdy uimahalliin joskus myöhemmin syksyllä. Minua jännitti aika paljon, sillä en tiennyt yhtään sattuuko reikien ottaminen ja kuinka paljon. Menin kuitenkin rohkeasti kultakauppaan, valitsin sopivat korut ja sitten olikin jo toimituksen aika. Ampumishetkellä kyllä vähän kirpaisi, mutta se meni nopeasti ohi ja nyt korvalehteni tuntuvat normaaleilta. Olen vähäsen pyöritellyt jo niitä ja aion hoitaa reikiä hyvin etteivät ne sitten kuuden viikon jälkeen ala umpeutumaan jos en koruja vähään aikaan pidäkään. Ennen rei'ittämistä olin kyllä jo ostanut muutamia korvakoruja, jotta tulisin varmasti ottaneeksi reiät ainakin ennen muuttoani Joensuuhun!

Palveluksessanne, Miss Daisy (Driving Miss Daisy/1989) Vuoden 1990 Oscar-gaalan yllättäjä oli Alfred Uhryn näytelmään perustuva ja Bruce Beresfordin ohjaama draamakomedia rikkaan juutalaislesken ja mustan autonkuljettajan ystävyydestä. Tapahtumat alkavat 1940-luvulta ja Daisy Werthan (Jessica Tandy) on jäänyt leskeksi, mutta haluaa hoitaa asiansa itse niin hyvin kuin mahdollista. Valitettavasti Daisy päätyy ajamaan autonsa lampeen ja Daisyn poika Boolie (Dan Aykroyd) päättää palkata vastahakoiselle äidilleen autonkuljettajan. Boolie palkkaa mustan Hoken (Morgan Freeman), joka onkin täystyöllistetty yrittäessään tulla toimeen itsepäisen ja asemastaan tarkan Miss Daisyn kanssa. Pikku hiljaa kaksikon välit kehittyvät kuitenkin ystävyydeksi, joka kestää monen vuosikymmenen ajan.
Olin joskus nauhoittanut tämän elokuvan ja päätin sitten eräänä perjantaina katsoa tämän, sillä elokuva on lyhyt ja minulla oli sopivasti ylimääräistä aikaa. Olin kuullut elokuvasta kahdenlaisia arvioita: joidenkin mielestä elokuva ei ole erityisen hyvä ja on ihme, miten se on voittanut niin monia Oscareita (yhteensä 4 vuoden 1990 gaalassa) ja jotkut ovat taas sitä mieltä, että elokuva on suitsutuksensa ansainnut. Minulla ei ollut asiaan sen kummoisempaa ennakko-odotusta, mutta ajattelin elokuvan olevan ihan hyvä. Sain kuitenkin pettyä, sillä Palveluksessanne, Miss Daisy on yksi typerimpiä näkemiäni elokuvia. Juoni vaikutti ihan hyvältä, mutta ikävä kyllä elokuvassa ei tapahdu yhtään mitään. Aikaa vain kuluu, hahmot vanhenevat ja jotkut kuolevat mutta keskeiset henkilöt eivät kehity ollenkaan. Tämä on yksi elokuvan suurimpia, ehkäpä jopa kaikkein pahin ongelmakohta, joka tekee elokuvan tuijottamisesta piinaavan tylsää ja yksitoikkoista. Hoke on samanlainen rennohko kaveri alusta loppuun saakka ja Miss Daisy on itsepäinen ja kaavoihin kangistunut, vaikka pientä pehmenemistä jälkimmäisen kohdalla tapahtuukin lopussa. Kaksikon suhde pysyy lähes loppuun saakka samanlaisena vaikka katsoja voisi odottaa, että Martin Luther King-päivällisillä tapahtuisi jonkinlainen muutos. Mitään ei kuitenkaan tapahdu vaan suurempaa ystävyyden osoitusta Miss Daisylta saadaan odottaa aivan loppuun saakka, jolloin Daisy on jo vanhuudenhöperö. Ennen tätä Daisy tosin opettaa Hokea lukemaan, mutta tätä ulottuvuutta ei elokuvassa juuri alkuunkaan käsitellä vaan koko aihe vain sivuutetaan nopeasti.  Näyttelijät hoitavat pestinsä ihan mallikkaasti, mutta elokuvan juoni ja tapahtumattomuus syövät katsojaa niin pahasti, että minä ainakin olin pettynyt ja jopa ärsyyntynyt koko pläjäykseen. Jos jotakin pitää kehua niin se on lavastus ja muut yksityiskohdat, joilla on saatu joka vuosikymmenen tyyli ja tunnelma hyvin luotua. Parhaiten muutokset näkyvät Boolien jatkuvasti modernisoituvassa toimistossa. Minä en kuitenkaan pitänyt tästä elokuvasta enkä sitä oikein voi kenellekään lähteä suosittelemaankaan. Jos tosin pitää tälläisistä lässynlää-aiheista ja jonkinlaisesta ihmiskuvauksesta, voi elokuva ehkä iskeäkin, mutta tiedän vastaavanlaisia ja huomattavasti parempiakin elokuvia eikä tämä filmi niihin todellakaan kuulu.

Johnny Guitar (Johnny Guitar/1954) Nicholas Rayn klassikkolänkkärissä Arizonalaiseen pikkukaupunkiin saapuu salaperäinen kitaraa kantava mies, Johnny Guitar (Sterling Hayden), jonka tulo laukaisee kyläläisiä piinaavat pahat erimielisyydet. Johnny saapuu pitkän matkan jälkeen Viennan (Joan Crawford) saluunaan, mutta pian paikalla on täysi rähinä, kun kyläläiset karjanomistaja Emma Smallin (Mercedes McCambridge) johdolla syyttävät Viennaa sekaantumisesta rikolliseen toimintaan ja postivaunujen ryöstöön. Närää kyläläisten ja Viennan välillä aiheuttavat myös Tanssijan (Scott Brady) johtaman rosvokoplan kohtelu ja pian niin Vienna kuin rosvotkin ovat pahoissa vaikeuksissa. Samaan aikaan Johnny ja Vienna lämmittävät vanhan rakkaussuhteensa ja pian onkin aika paeta niin hirttoköyttä kuin kaksikon henkeä uhkaavia kyläläisiäkin.
Tämä elokuva tuli parisen viikkoa sitten ja koska se vaikutti näkemisen arvoiselta klassikolta, päätin katsoa elokuvan eikä mökillä ilta-aikoihin ole oikein muutakaan tekemistä. Rehellisesti sanottuna en muista elokuvasta kovinkaan paljon, mutta yritän parhaani jotta saatte edes jonkinlaisen kuvan siitä, millainen elokuva mielestäni oli. En ollut aikaisemmin nähnyt yhtäkään Joan Crawfordin elokuvaa ja minusta hän oli tässä aika hyvä. Vaikka Crawford ilmeisesti oli aika pahaluontoinen diiva, tähän rooliin hän sopi erinomaisesti ja hän myös näytti hyvältä miehekkäissä paidoissa ja tiukoissa housuissa. Muutkin näyttelijät olivat ihan hyviä. Juoni oli sinällään jännä, ettei siinä ollut suurempia tappeluita tai muita vaan pääfunktio oli pääparin suhteessa muihin elokuvan henkilöihin. Juonessa ei ollut tylsiä kohtia, mutta erityisen jännittäväkään se ei ollut. McCambridgen hahmo Emma oli mielestäni todella rasittava ja ärsyttävä ja toivoinkin, että hänestä päästäisiin elokuvan loppuun mennessä ja kyllähän Vienna hänet sitten kaksintaistelussa päihittikin. Johnny Guitar ja muut mieshahmot olivat hieman sivuroolissa kahden naispäähahmon varastaessa show'n mutta se ei ollut mitenkään huono juttu. Elokuva on kuvattu väreissä, mikä toi siihen omanlaisensa säväyksen. Lännkärit eivät ehkä ole suosikkielokuviani, mutta tämä elokuva oli ihan katsottava ja voin suositella sitä ainakin niille, jotka pitävät vanhoista lännenelokuvaklassikoista. Elokuvan tunnuskappale Johnny Guitar on näin suomalaisittain sikäli ajankohtainen, että kappaleesta suomenkielisen Surujen kitara - nimisen version tehnyt Topi Sorsakoski menehtyi jonkin aikaa sitten.

Pan's Labhyrint (El laberinto del fauno/2006) Guillermo del Toron ohjaama ja käsikirjoittama meksikolainen fantasiaelokuva sijoittuu Espanjan sisällissodan kauhuihin. Nuori Ofelia-tyttö (Ivana Baquero) matkaa äitinsä (Ariadna Gil) kanssa maaseudulle kapteeni Vidalin (Sergi López i Ayats)allitsemalle tilalle, sillä äiti on mennyt Vidalin kanssa vihille ja odottaa tämän lasta. Kapteeni Vidal ei kuitenkaan ole mikään kiltti isäpuoli vaan äärifasistinen ja sadistinen kiduttaja, joka jahtaa vastarintalaisia herkeämättä. Kirjoista pitävä Ofelia ei viihdy talossa vaan päätyy hyönteisen johdattamana salaperäiseen labyrinttiin, jossa saa ikivanhalta faunilta (Doug Jones) kuulla olevansa salaperäisen maanalaisen valtakunnan prinsessa. Ofelian tulee myös suorittaa kolme vaarallista tehtävää, jotta hän pääsee takaisin valtakuntaansa. Vaaroja riittää myös maan pinnalla, sillä Ofelian puuhat eivät Vidalia miellytä ja vaarassa ovat niin vastarintaliikkeen taistelijat kuin heidän läheisensäkin.
Olin odottanut tätä elokuvaa kovasti kun sain kuulla sen tulevan Neloselta. Pelkäsin hieman, että elokuva olisi liian pelottava minun makuuni, mutta sitä se ei ollut eikä elokuva kyllä muutenkaan vastannut odotuksiani oikeastaan mitenkään. Olin kuvitellut, että elokuva sijoittuisi kokonaan labyrinttiin ja maanalaiseen maailmaan alkukankeuksien jälkeen, mutta ei: ylivoimaisesti suurin osa tapahtumista sijoittui sisällissotaan normaalissa elämässä ja itse fantasian osuus elokuvassa jäi aika vähiin. Myös Ofelia jäi välillä täysin statistin asemaan, sillä kapteeni Vidal varastaa show'n koko ajan ruudussa ollessaan ja häntä esittävä näyttelijä hoitaa hommansa loistavasti. Ofelia hahmona sen sijaan oli aika rasittava, sillä hänellä ei oikein tuntunut olevan minkäänlaista persoonallisuutta ja hänen yleisin repliikkinsä oli huutaa "Ei, ei!". Propsuja pitää kyllä elokuvalle antaa siitä, että se on erittäin hyvin tehty: fauni näyttää hyvältä, keijut ja muut animoidut asiat näyttävät myös kohtalaiset uskottavalta ja maanalaisissa käytävissä Ofeliaa jahtaava silmätön lapsia syövä olento on oikeasti kammottava. Olento on elokuvan pelottavin juttu eikä senkään kohtaus ole kovin pitkä. Muuta väkivaltaa elokuvassa on jonkin verran, esimerkiksi Vidal kiduttaa useampaan otteeseen kiinni saamian vastarintalaisia mutta tätä väkivaltaa ei näytetä oikeastaan yhtään. Ampumista ja puukottamista sen sijaan päästään näkemään useammankin kerran joten mistään lasten fantasiaelokuvasta ei todellakaan ole kysymys. Pan's Labhyrint on selkeästi aikuisille suunnattu fantasia ja on hieman katsojasta kiinni, kolahtaako se vai ei. Jos Espanjan sisällissota tai vähänkään erikoisemmat tai taiteellisemmat fantasiat kiinnostavat, kannattaa elokuva kyllä katsoa. Itse en kuitenkaan pitänyt filmistä: elokuvassa ei ollut tarpeeksi fantasiaa, se oli joiltain osin vähän tylsä, päähenkilö oli enemmän rasittava kuin sympaattinen eikä juonikaan sinällään ole mitenkään erityisen omaperäinen vaan jopa ennalta-arvattava. Loppu nähdään jo alussa ja katsoja pystyy nopeasti päättelemään, että Vidal kuolee lopussa ja niinhän tosiaan pääsee käymään. En silti väitä etteikö Pan's Labhyrint olisi hyvä elokuva, minä vain en sattunut pitämään siitä. Lapsille tämä fantasia ei sovi, mutta jos jo aiemmin mainitsemani asiat kiinnostavat, kannattaa elokuvaan tarttua. Ja pääseehän sitä kuulemaan espanjan kieltä!

Pan's Labhyrintin päätyttyä käänsin kanavan kolmoselle ja katsoin siellä pyörineen Little Miss Sunshinen loppuun. Aluksi ajattelin katsoa elokuvaa muutaman minuutin ennen nukkumaanmenoa mutta elokuva osoittautuikin todella viihdyttäväksi ja hauskaksi ja katsoin sen sitten loppuun saakka. Minun olisi ehdottomasti pitänyt katsoa se eikä Pan's Labhyrintiä! En kuitenkaan kirjoita elokuvasta nyt arviota, sillä en nähnyt sitä kokonaan. Sen sijaan aion jossain vaiheessa yrittää löytää elokuvan DVD:nä, katsoa sen ja kirjoittaa siitä sitten juttua blogiini. Mutta sen verran voin sanoa, että jos hieman musta ja kieroutunut huumori kiinnostavat, Little Miss Sunshine on ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva! Minuun ainakin se kolahti täysillä.

Perikato (Der Untergang/2004) Kaikkien aikojen parhaaksi Hitler-elokuvaksi kehuttu Perikato perustuu muun muassa Hitlerin yksityissihteerin Traudl Jungen muistelmiin ja sen on ohjannut Oliver Hirschbiegel. Aluksi nähdään, kuinka Hitler (Bruno Ganz) palkkaa nuoren Traudlin (Alexandra Maria Lara) yksityissihteerikseen, mutta sen jälkeen elokuva keskittyy Hitlerin viimeisiin päiviin bunkkerissaan liittoutuneiden moukaroidessa Berliiniä. Führer on jo menettämässä järkensä ja antaa ristiriitaisia käskyjä, joita hänen kenraalinsa ja muut lähimmät miehensä yrittävät epätoivoisesti toteuttaa. Traudl ja muu bunkkerin väki sen sijaan on vaikean ratkaisun edessä: jäädäkö Hitlerin tueksi bunkkeriin vai yrittää päästä neuvostolinjojen läpi pakoon Berliinistä? Intensiivinen tilanne kuitenkin ratkeaa ajallaan ja jokainen henkilö päätyy kukin omaan ratkaisuunsa.
Olen kiinnostunut historiasta ja varsinkin sotahistoriasta, joten olihan Perikato nähtävä. Lisäksi meillä oli joskus saksankirjassa ollut kappale Traudl Jungea näytelleestä Alexandra Maria Larasta ja muistin elokuvan myös sitä kautta. Elokuvaa ei turhaan ole sanottu parhaaksi Hitler-elokuvaksi, sillä vaikka se oli pitkä, oli se myös todella intensiivinen ja tarkka kuvaus bunkkerin viimeisien päivien tapahtumista (vaikka elokuva fiktiota olikin). Ganz on loistava Hitlerin roolissa: osa on varmasti vaikea, mutta hän sekä näyttää että käyttäytyy juuri niin kuin Hitlerin voisi kuvitellakin käyttäytyneen. Muutkin näyttelijät ovat todella hyviä ja he myös näyttävät todella paljon esittämiltään henkilöiltä. Lisäksi on hauska seurata, kuinka eri tavoin eri henkilöt suhtautuvat edessä koittavaan Saksan tappioon. Hitler haaveilee uusista valloituksista vaikka tiedostaakin tilanteen, Eva Braun (Juliane Köhler) haluaa pitää hauskaa ja juhlia mutta päätyy lopulliseen ratkaisuun tekemällä itsemurhan yhdessä Hitlerin kanssa, professori Haase (Matthias Habich) yrittää viimeiseen asti auttaa siviileitä ja haavoittuneita, Magda Göbbels (Corinna Harfouch) uskoo kansallissosialismiin niin vahvasti, että on valmis tappamaan omat lapsensa suojellakseen heitä aatteettomalta maailmalta ja niin edelleen. Sihteeri Traudl Junge on kuitenkin hahmoista ehkä keskeisimmässä osassa ja suurin osa bunkkerin tapahtumista näytetään hänen näkökulmansa kautta. Elokuva on hyvin tehty, sillä lavastus on uskottavan näköistä ja komeista univormuista pitävä saa aimo annoksen aidonnäköisistä natsiunivormuista. Melkein kaikki Hitlerin lähipiiriin kuuluneet henkilöt ja natsi-Saksan johtohahmot päästään elokuvassa näkemään ja lopussa saadaan myös tietää, mitä muille kuin elokuvan aikana kuolleille henkilöille tapahtui natsi-Saksan kukistumisen jälkeen. Tämä oli minusta todella hyvä ulottuvuus ja hyvä oli myös ratkaisu laittaa sekä elokuvan alkuun että loppuun pätkä Traudl Jungen haastattelusta. Osaan elokuvan hahmoista pystyy jopa jollain tasolla samaistumaan, mutta rouva Göbbles jättää katsojan täysin kylmäksi tappamalla kylmäverisesti niin lapsensa kuin itsensäkin. Lapsiensa surman jälkeen rouva vieläpä lähtee kylmästi pelaamaan itsekseen pasianssia. Väkivaltaa elokuvassa on jonkin verran, mutta mikään sotaelokuva Perikato ei kuitenkaan ole. Sen sijaan elokuva inhimillistää natsi-Saksan johdon ja esittää heidät ihmisinä, joilla on edessään vaikeita valintoja. Historiasta tiedämme, kuinka lopulta sitten kävi ja elokuvan lopussahan kerrotaan sitten loput. Vaikka elokuva ei ole mikään dokumentti, antaa se jonkinlaisen näkökulman Valtakunnan viimeisistä päivistä ja historiasta pitävät varmasti tykkäävät elokuvasta. Minusta Perikato oli hyvä katselukokemus ja myöskin hyvä elokuva, jota voin suositella kaikille toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista kiinnostuneille ja historiaa muutenkin harrastaville. Se myös toimii niille, jotka eivät pidä varsinaisista sotaelokuvista mutta haluavat nähdä historiallisen filmin toisen maailmansodan ajoilta.

Fantastic Mr. Fox (Fantastic Mr. Fox/2009) Roald Dahlin lastenkirjaan perustuva, Wes Andersonin ohjaama animaatioelokuva on toteutettu vanhanaikaisella stop-motion - animaatiolla. Elokuvassa Mr. Fox (äänenä George Clooney) on entinen kanavaras, joka on kuitenkin perheellistyttyään siirtynyt rauhallisempaan toimittajan ammattiin vaimonsa Felicityn (Meryl Streep) toiveesta. Mr. Fox ei kuitenkaan ole erityisen tyytyväinen, joten hän ostaa perheelleen uudeksi kodiksi komean puun ja ryhtyy sieltä käsin suunnittelemaan iskua kolmen vaikutusvaltaisen viljelijän tiloille. Viimeiseksi suureksi keikaksi tarkoitettu ryöstöretki kyllä onnistuu, mutta farmarit Bean, Boggis ja Bunce ovat raivoissaan ja ryhtyvät armottomaan kettujahtiin, jonka takia Mr. Fox perheineen ja ystävineen joutuu pakenemaan ja keksimään uusia suunnitelmia viljelijöiden varalle omaa nahkaansa suojellakseen. Perhedraamaltakaan ei vältytä, sillä Felicity ei ole erityisen iloinen miehensä järjestämästä sopasta eikä kettuperheen angstinen poika Ash (Jason Schwarzman) tule ollenkaan toimeen kyläilemään tulleen Kristofferson-serkun (Eric Chase Anderson) kanssa.
Kaverini oli meillä ja päätimme katsoa jonkin elokuvan joten katsoimme Canalilta tallentamani Fantastic Mr. Foxin pois digiboksilta. Minulla ei oikeastaan ollut sen kummempia odotuksia elokuvan suhteen: ajattelin sitä vain joksikin lasten animaatioksi joka on toteutettu karmaisevan näköisellä stop-motion - animaatiotekniikalla. Ennakko-odotukseni saivat kuitenkin kyytiä, sillä stop-motion - animaatioon tottui elokuvan edetessä ja elokuva oli täysin odotusten vastaisesti todella viihdyttävä ja hauska! Elokuva oli englanniksi dubattu (en tosin tiedä onko elokuvasta edes olemassa suomenkielistä versiota) ja kaikki ääninäyttelijät olivat todella hyviä rooleissaan. George Clooney pääosassa oli erityisen mainio ja Meryl Streep oli myöskin hyvä. Elokuvan juoni ei ole mitenkään erityisen ihmeellinen tai erityisen järkevä, vaan elokuvassa tapahtuu jos jonkilaista hullua ja sitten vain ihmettelee että miten älyttömäksi touhu voi vielä muuttua. Jotkut animaatiot ovat itsessään hauskoja: Kylie-opossumin spiraalisilmätuijotus, eläimet kaivamassa onkaloa maan alla, Felicity ja Mr. Fox hehkumassa kuin lamput raskausuutisten jälkeen, eläimet syömässä milloin mitäkin. Myös verbaalisella puolella ollaan iskussa ja elokuvassa on paljon kaikenlaisia todella hauskoja vitsejä, jotka saivat ainakin minut nauramaan. Mikään lastenanimaatio Fantastic Mr. Fox ei kuitenkaan varsinaisesti ole, sillä elokuvan tapahtumat ja huumori eivät välttämättä aukea lapselle laisinkaan vaan elokuva toimii ehkä paremmin aikuiskatsojilla. Elokuvan hahmot ovat hauskoja ja kaikki omanlaisiaan  - erityisesti angstinen ja normaalista poikkeava Ash-poika keräsi meiltä suloisuuspisteitä. Mr. Fox on itseironinen ja hauska sankari, viemäreissä tavattava Rotta puolestaan varsinainen mafiosotyylinen roistovihollinen. Viljelijät ovat kieroja ja Kristofferson-serkku on jopa Ashia erikoisempi tapaus, joka joogaa ja harrastaa karatea. Lopussa eläimet pääsevät ainakin jollain tasolla eroon viljelijöistä ovelan suunnitelman avulla, perheongelmat ratkeavat ja ruokaakin löytyy - joskin loppuratkaisu on sinällään aika hauska. Elokuvaan mahtuu kaiken hauskan kohelluksen lisäksi vakavampiakin kohtauksia, joissa käsitellään erilaisuutta ja perhesuhteita, mutta kaikki on sopivasti tasapainossa eikä elokuvassa missään vaiheessa mennä liian vakavalle tasolle vaan tietynlainen huvittavuus pysyy koko ajan päävireenä. Suosittelen elokuvaa kaikille, joita kiinnostaa hieman vanhanaikainen nukkeanimaatio ja jotka pitävät vähemmän vakavasti otettavista elokuvista. Fantastic Mr. Fox on hauska aikuisten animaatio, jonka parissa aika kuluu siivillä. Tämän elokuvan hankin ehdottomasti DVD:nä itselleni!
 

tiistai, 2. elokuu 2011

Cofeine is bad for you

Eilen kävimme Joensuussa katsomassa tulevaa opiskelija-asuntoani. Laitoin hakemuksen Joensuun Elliin melkein heti opiskelupaikan selvittyä ja pari viikkoa sitten sainkin asuntotarjouksen jonka otin ilomielin vastaan. Vaikka minua on varoiteltu Rantakylän alueen pahamaineisuudesta (siis mitä?), en kuitenkaan säikähtänyt ja kahden hengen opiskelijasolu kuulosti oikein lupaavalta. Vuokrakin oli oikein kohtuullinen ja Internetin sai sisällytettyä vuokraan oikein edullisesti. Hyvä! Eilen sitten kävin allekirjoittamassa vuokrapaperit ja sain avaimet uuteen asuntooni. Kävimme sitten katsomassa asuntoa (toinen asukas ei ollut paikalla vaikka asuukin jo asunnossa, joten en vielä tiedä millainen ihminen kanssani samassa huushollissa elelee) ja ilahduin tilan paljoudesta ja asunnon kuntoisuudesta muutenkin. Vaikka opiskelijasoluista kerrotaan aina ties mitä kauhutarinoita, tämä oli oikein siisti ja kuten jo sanoin, tilaa oli sopivasti niin huoneissa kuin muissakin tiloissa. Muuttamaan pääsen vasta kuun lopussa kesätöitteni vuoksi, mutta elokuun lopussa Joensuu, täältä tullaan!

Ennen muuttoa minun pitää tosin käydä kaikki tavarani läpi ja päättää, mitä otan mukaan, mitä jätän kotiin ja mitä heitän menemään. Muuttoni jälkeen siskoni valtaa huoneeni, joten kun haluan tulla käymään kotona, päädyn siskon vanhaan huoneeseen punkkaamaan. No jaa. Keittiötavaroita ja huonekaluja on jo valmiiksi aika hyvin kasassa (saan kaikkea vanhaa mitä porukat eivät enää tarvitse, kuten imurin ja astioita), esimerkiksi siskoni parvisängyn saan viedä mennessäni ja se tulee säästämään paljon tilaa. Joitakin juttuja pitää tietenkin hankkia, mutta uskon ehtiväni varsin mallikkaasti haalimaan kaiken tarvittavan ennen muuttoa. Ja vanhempani eivät ole ostaneet minulle mitään ylioppilaslahjaksi, joten he kustantavat kalliimpia hankintoja kuten silitysraudan ja digiboksin. Mutta eiköhän muuttolaatikkoni ole pikku hiljaa kasaantumaan päin.

Viime aikoina olen myös ostanut melko paljon DVD:itä, sillä olen tehnyt monia hyviä löytöjä joita en ole voinut jättää kauppojen DVD-hyllyyn odottamaan. Esimerkiksi pitkään havittelemani Disneyn Fantasia-elokuvat halpenivat viimein 9,95 € hintaan joten ostin molemmat ja olen ostanut myös Basil Hiiren, jonka olen halunnut nähdä iät kaiket. Elokuvia muuten ei kyllä ole paljoa tullut viime aikoina katsottua, mutta pian minun täytyy aloittaa todellinen katsomisrumba, jotta saan digiboksimme tyhjennettyä omista elokuvistani ennen muuttoa Joensuuhun!

Batman Forever (Batman Forever/1995) Ensimmäisessä Joel Schumaherin ohjaamassa Batman-elokuvassa (Tim Burton siirtyi tuottamistehtäviin) viittasankarimme saa vastaansa Kaksinaaman (Tommy Lee Jones) ja Arvuuttajan (Jim Carrey). Persoonansa turmeltumisesta katkera entinen asianajaja Harvey Dent - nykyinen Two-Face - haluaa kostaa Batmanille ja lyö hynttyyt yhteen Edward Nygman eli Arvuuttajan kanssa, joka on raivoissaan niin Batmanille kuin Bruce Waynellekin (Val Kilmer) keksintönsä hylkäämisestä. Lepakkojahdin tiimellyksessä parivaljakko surmaa nuoren Dick Graysonin (Chris O'Donnell) perheen, joten Bruce ottaa pojan kasvatikseen. Brucen salaisuus ei kuitenkaan pysy kauaa Dickiltä salassa, ja pian tämäkin haluaa päästä leikkimään sankaria. Lisäksi Brucelle teettää töitä suhde psykologi Chase Meridianiin (Nicole Kidman), joka rakastaa sekä Batmania että Brucea... vai rakastaako?
Tämän Batman-elokuvan olin nähnyt aikaisemmin, mutten kokonaan: suuri osa elokuvan alkupuoliskosta oli jäänyt täysin näkemättä, joten täytyihän elokuva katsoa kun se Subilta sattui tulemaan. Ja kuinka viihdyttävä se olikaan! Batman Forever ei ehkä ole taidetta, mutta se on sarjan ylivoimaisesti viihdyttävin ja samalla myös hauskin elokuva. En ole erityisen ihastunut Jim Carreyhyn, mutta tässä elokuvassa hänen naamanvääntelynsä ja mielettömät maneerinsa pääsevät täyteen vauhtiin mielipuolisessa Arvuuttajan hahmossa. Carreyn järjettömälle osasuoritukselle ei voi muuta kuin nauraa suurinta osaa ajasta. Myös Tommy Lee Jones on varsin viihdyttävä Two-Face ja minua huvitti suunnattomasti tämän pahiksen enkeli- ja demoni - tyttöystävät. Kidman on ihan hyvä viehkona psykiatrina, Kilmer vähäsen pökkelö mutta muuten ihan OK ja O'Donnellkin selviää Robinin roolista ihan mallikkaasti. Juoni on hölmö eikä siinä ole kerrassaan mitään kovin järkevää tai erikoista, mutta jotenkin Batman Forever on sellainen paukku ettei siitä nauttimatta selviä. Yksi syy siihen, miksi pidän juuri tästä Batmanista on se, että tässä esiintyy ensimmäistä (ja toistaiseksi esiintymiset ovatkin sitten jääneet kahteen) kertaa Dick Grayson eli Robin, jonka hahmosta jostain syystä pidän kovasti. Elokuvan erikoistehosteet ovat paikoittain aika lelumaisia, mutta elokuvan pääpointti ei olekaan toiminnassa vaan yleisessä, ylettömän viihdyttävässä sählingissä. Väliin on toki ujutettu traagisia paloja niin Brucen menneisyydestä kuin Robinin perheen kuolemastakin, mutta ne toimivat hyvänä tasapainotteena pääpahisten riehumisen ja Chasen ja Brucen lemmenkohtauksien ohessa. Vaikka monet eivät tästä Batman-elokuvasta juuri pidäkään tai eivät sitä erityisemmin arvosta, itse pidin elokuvasta paljon ja se on kakkossuosikkini koko Batman-elokuvien sarjasta (suosikkini on Batman Returns, jossa sankarimme kohtaa Kissanaisen ja Pingviinin). Elokuva istuu loistavasti perjantai-illan viihteeksi ja vaikka se onkin kohtalaisen älytön, homma ei missään vaiheessa lähde lapasesta. Suosittelen kaikille!

Kuka pelkää Virginia Woolfia? (Who's Afraid of Virginia Woolf?/1966) Mike Nicholsin ohjaama avioliittodraama perustuu samannimiseen, aikanaan kohua herättäneeseen Edward Albeen näytelmään. Elokuvassa vanha ja jo varsin riitaisa aviopari Martha (Elizabeth Taylor) ja George (Richard Burton) kutsuvat nuoren ystäväpariskuntansa (George Segal ja Sandy Dennis) myöhäisille yömyssyille. Nuori pariskunta saa todeta avioliiton pahimmat puolet kaikessa kauheudessaan, kun viinanhuuruinen ilta muuttuu aviopuolisojen sotatantereeksi, eikä ilkeiltä kommenteilta säästy kukaan: eivät edes vieraat. Hämmentäviä asioita niin Marthasta ja Georgesta kuin Nickistä ja Honeystakin paljastuu, eikä leppoisaksi tarkoitettu illanvietto todellakaan suju odotuksien mukaisesti.
Tämä elokuva tuli Elizabeth Taylor - elokuvien sarjassa Teemalta ja otin sen odotetusti katsaukseen, sillä elokuva sai useamman Oscarin ja sitä katsellessa voi vain miettiä, kuinka paljon Burtonin ja Taylorin oma, tunnetusti vuoristoratamainen avioliitto vaikutti kaksikon huikeisiin osasuorituksiin. Taylor on hyvä ja hän saikin elokuvasta Oscarin, mutta mielestäni myös Burton oli erinomainen ja olisi kyllä ansainnut vastaavan pystin suorituksestaan. Nuoret näyttelijätkin olivat ihan hyviä, mutta jotenkin Dennisin näyttelemä Honey vain ärsytti minua suurimman osan ajasta enkä jostain syystä jaksanut koko hahmoa alkuunkaan. Elokuvassa lähinnä keskustellaan ja riidellään raivoisasti, joten varsinaisia tapahtumia ei oikein ole. Joku ottaa esille asian, josta Martha alkaa kertoa enemmän saaden Georgen lopulta mielipuolisen raivon valtaan - tai toisinpäin. Näin edetään kohtalaisen sekavasti lohduttomaan loppuun saakka, jossa katsoja saakin kuulla, ettei Georgen ja Marthan poikaa oikeasti ole olemassakaan. Elokuvan ongelmana onkin juuri se, ettei katsoja voi yhtään tietää, mikä pääpariskunnan sanomisista on totta ja mikä ei - paitsi tietysti poikaa koskevat lausunnot ja lopun juonenkäänne avaakin asetelmaa hiukan. Mutta Georgen kertomista jutuista en vain osannut päätellä, olivatko tarinat totta ja tapahtuneet hänelle vai jotakin aivan omaa sepitettä. Elokuvasta jäikin minulle aika hajanainen ja sekava kuva enkä oikein päässyt sen kanssa puusta pitkään. Elokuva on kuitenkin erinomaisesti näytelty jo valovoimaisen pääparinsa ansiosta. Heidän suhteestaan kertoo paljon jo kohtaus ennen nuoren pariskunnan tuloa: vuoroin George ja Martha riitelevät myrkyllisesti, vuoroin syleilevät toisiaan rakastuneina. Kielenkäyttö on 1960-luvun filmatisointeja ajatellen aika rohkeaa. Kuka pelkää Virginia Woolfia? (elokuvan nimi tulee hahmojen laulamasta "Who's Afraid of Big Bad Wolf" - renkutuksen muunnelmasta: aluksi oikeasti kuvittelin elokuvan olevan jonkinlainen Virginia Woolf-elämänkerta!) toimisi ehkä paremmin teatterin lavalla, mutta on elokuvanakin mielenkiintoinen ja tavallista taiteellisempi kokemus, jota suosittelen varsinkin niille, jotka pitkävät Liz Tayloria pelkkänä koristeena.

Fantasia 2000 (Fantasia 2000/1999) Disneyn alkuperäisestä Fantasiasta ei koskaan tullut jatkuvasti laajenevaa kokonaisuutta, kuten aluksi suunniteltiin, mutta 2000-luvun tietämillä Disney teki tämän uuden Fantasian, jossa on täysin uusia jaksoja samalla periaatteella vanhojen kanssa. Eri klassisen musiikin sävellyksiin on animoitu jaksoja, joiden tarinaa ja juonenkuljetusta musiikki tukee. Elokuvassa kuullaan/nähdään jaksot sävellettynä Beethovenin, Respighin, Gershwinin, Shostakovichin, Saint-Saënsin, Dukas'n, Elgarin ja Stravinskyn kappaleisiin ja jokainen jakso on täysin erilainen niin tarinaltaan kuin animoinniltaankin. Jaksojen esittelystä vastaavat amerikkalaiset kuuluisuudet, kuten näyttelijä Steve Martin ja taikurikaksikko Penn & Teller.
Kaverini oli meillä eräänä päivänä ja päätimme katsoa jonkun elokuvan. Päädyimme kahdesta Fantasiasta katsomaan tämän, sillä Fantasia 2000 on huomattavasti alkuperäistä Fantasiaa lyhyempi. Itsekin viulua soittaneena ja klassista musiikkia muutenkin kuuntelevana minua kiehtoi idea kappaleisiin sovitetuista animaatiojaksoista ja odotinkin innostuneena, mitä kaikkea Disneyn animaattorit olivat saaneet aikaiseksi. Alkuperäistä Fantasiaa en siis vielä ole nähnyt, joten vertailu siihen ei onnistu mitenkään, mutta arvostelen jaksot sellaisina kuin ne näin. Musiikki (by Chicagon sinfoniaorkesteri) on totta kai loistavaa, mutta animaatiojaksojen taso oli vaihtelevaa, vaikka kaikissa jaksoissa musiikki tuki tapahtumia todella hyvin. Ensimmäinen, Kohtalosinfoniaan perustunut perhosaiheinen hyvän ja pahan taistelu oli mielestäni aika tekotaiteellinen. Toisesta, valasaiheisesta jaksosta tuli niin minulle kuin kaverillenikin mieleen joka jouluna nähtävä Lumiukko-animaatio, sillä animoinnin tyyli oli hiukan samanlaista kuin kyseisessä jouluohjelmassa ja tarinassakin oli jonkinasteista samankaltaisuutta. Muutenkin kyseinen jakso oli turhan maalaileva ja mukadramaattinen. Kolmas jakso, joka perustui vieläpä yhteen lempisävellyksistäni, oli ihanan piristävä, sillä animaatio ei todellakaan näyttänyt Disney - animaatiolta (mieleen tuli ensimmäisenä Pink Panther - animaatiot) ja tarinan sijoittaminen neljän newyorkilaisen arkeen oli varsin hauska veto, mutta jakso jäi valitettavan irralliseksi hahmonkäsittelyn osalta - harmi sinänsä! Neljännessä jaksossa oli hyödynnetty H.C. Andersenin Vakaa tinasotamies- satua, mutta tarinan sanoma ja koko loppuratkaisu oli vesitetty ja muutettu Disney-muottiin sopivaksi, mikä kyllä petti minut aika pahasti, vaikka tarina muuten olikin ihan hyvä. Tästä jaksosta tuli minulle tosin mieleen Barbie - elokuvat, mikä ei ehkä ollut sitten niin hyvä asia. Viides jakso on todella lyhyt, hauska ja täysin älytön: jojoilevia flamingoja? Jakso oli toki aika hauska, mutta jotenkin ei tyyliltään sopinut muuhun kokonaisuuteen. Kuudes jakso oli peräisin vanhasta Fantasiasta: huikea Noidan oppipoika, jossa yksinkertaisimmasta ideasta on saatu huikea animoinnin näytös Mikki Hiiren yrittäessä selviytyä aiheuttamastaan katastrofista. Tämä jakso oli yksi elokuvan parhaista - ja sekin vanhasta Fantasiasta! Seitsemäs jakso lainasi tarinansa Raamatusta pienellä Aku Ankka-twistillä: tapahtumat sijoittuivat Nooan arkkiin, jossa Aku ja Iines, arkin ankat, yrittävät epätoivoisesti löytää toisiaan. Jostain syystä Raamatun tarinan käyttö ärsytti (no, elokuva onkin amerikkalaista tuotantoa...), vaikka Akun ja Iineksen tarinassa oli pieniä huumorin, rakkauden kuin traagisuudenkin pilkahduksia. Jotenkin en vain onnistunut pitämään tästäkään jaksosta, mutta viimeinen, Tulilintu-baletista aiheensa ja musiikkinsa lainannut jakso oli taas hyvä. Animaatio ei taaskaan näytä Disneyltä, mutta on huikeaa ja tarina on komea, pienen sadun kertova fantasia näyttävillä animaatiotehosteilla. Pidin kovasti tästä viimeisestä jaksosta, mutta kuten jo kirjoitin, elokuva oli tasoltaan melko vaihteleva enkä erityisemmin pitänyt muka-hauskoista jaksojen esittelyistä. Alkuperäinen Fantasia pitää ottaa lähiaikoina tarkasteluun jotta vertailu elokuvien välillä onnistuu, mutta yksinään Fantasia 2000 on mielenkiintoinen kokemus, joka ei kuitenkaan ole niin omaperäinen tai häikäisevä kuten ehkä saattaisi odottaa.

Basil Hiiri - Mestarietsivä (The Great Mouse Detective/1986) Eve Tituksen lastenkirjasarjaan perustuvassa Disney-piirretyssä päästään mukaan hiirietsivän seikkailuihin 1890-luvun Lontoossa. Hiirityttö Olivia Leikinheimon isä kaapataan ja hän pyytää kuuluisaa hiirietsivää Basilia ratkaisemaan tapauksen. Basil ei aluksi innostu, mutta ottaa ohjat käsiinsä kun saa tietää arkkivihollisensa Ratiganin olevan sieppauksen takana. Olivia ja tohtori Dawson apunaan alkaa huikea ajojahti, joka vie niin lelukauppaan, Lontoon viemäreihin kuin Big Benin kellokoneistoon asti.
Basil Hiiri! Siinäpä vasta elokuva, jonka olen halunnut nähdä jo kauan. Niinpä olin erittäin iloinen, kun löysin elokuvan DVD:nä Citymarketista ja ostinkin sen välittömästi. Katsoimme elokuvan kaverini kanssa Fantasia 2000:n jälkeen ja hän oli nähnyt elokuvan jo aikaisemmin, mutta minulle kerta oli ensimmäinen. Pidän erittäin paljon Sherlock Holmes - tarinoista, joten kaikki Holmes-viittaukset iskivät kuin kymmenen tonnin leka. Olin kuitenkin yllättynyt saadessani tietää elokuvan perustuneen kirjasarjaan (joka tosin pohjautuu erittäin vahvasti Holmes-tarinoihin), sillä olin kuvitellut kyseessä olevan Disneyn tekemä Holmes-versio hiirillä. Tämä fakta ei kuitenkaan häirinnyt katselua, mutta suhtautumista elokuvaan se hieman heilutti. Holmesin ystävänä innostuin aina, kun mestarietsivä vilahti ruudulla viulua soittamassa ja konserttiin lähdössä. Oih. Basilista on myös saatu hyvin Holmesmainen hahmo: äkilliset innostukset ja epätoivoon vaipumiset, hykerryttävät ilmeet ja innostus kemiaan. Basilin maneerit ja käyttäytyminen joutuvat kyllä välillä hiukan naurunalaisiksi ja tohtori Dawson on aivan yhtä hidasjärkinen kuin tohtori Watson Holmes-tarinoissa. Ratigan on varsin persoonallinen pahis: itseironinen ja jopa hauska, mutta oikeasti uhkaava vastustaja pahoine kissa-apureineen ja kieroine suunnitelmineen. Musiikki on yksinkertaisesti loistavaa: teema on todella hyvä ja tarttuva, mutta vähempää ei voisi odottaa kun musiikista vastaa Henry Mancini! Laulu, joka kuuluu levysoittimesta Basilin ja Dawsonin ollessa vankeina on hyvä ja Ratiganin laulu on myös aika hauska. Elokuva ei ehkä ole kaikkein lapsellisin lastenfilmi: aseita näkyy vähän väliä, vihollishiiret viskelevät puukkoja, välillä käydään baarissa juomassa ja katselelmassa kabaree-esitystä ja niin edelleen. Animaatio ei ole Disney-animaatiomaista vaan enemmän satukirjamaista, mutta näyttää silti  hyvältä ja on elokuvalle eduksi. Basil Hiiri oli myös edistyksellinen tietokoneanimaationsa ansiosta, sillä loppukohtauksessa nähtävä Big Benin kellokoneisto on kokonaan tehty tietokoneella ja koneistossa nähdään yksi todella hyvä kamera-ajo, jossa kuva oikeasti liikkuu hahmon mukana. Basil Hiiri ei ehkä ole parhaita Disney-filmejä tarinaltaan tai toteutukseltaan, mutta se on varsin hauska, viihdyttävä ja jännittävä ja iskee hyvin varsinkin jos katsoja sattuu pitämään Sherlock Holmesista. Suosittelen kaikille yli 7-vuotiaille Disney-animaation ja Holmesin ystäville.

Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire/2005) J.K. Rowlingin luoma, kaikille tuttu velhopoika Harry Potter seikkailee neljännen kerran valkokankailla tässä Mike Newellin ohjaamassa fantasiafilmissä. Huispauksen MM-kisojen ilonpito keskeytyy kuolonsyöjien tuhotessa leirintäalueen ja nuoret velhot suuntaavat kaksijakoisissa tunnelmissa Tylypahkan velhokouluun. Vuodessa on säpinää, sillä Tylypahka isännöi kolmivelhoturnajaisia, joissa kilpailevat isännän lisäksi oppilaat Durmstrangin ja Beauxbatons'n velhokouluista. Kaikkien yllätykseksi kilpailijoiden nimet ilmoittava pikari syöksee ilmoille myös Harryn (Daniel Radcliffe) nimen, vaikka hän on alaikäinen. Harry joutuu kuitenkin kilpailemaan turnajaisissa eivätkä haasteet todellakaan ole helpoimmasta päästä! Lisäksi omituiset unet vaivaavat Harrya, uusi opettaja Alaston Vauhkomieli (Brendan Gleeson) on kaikkea muuta paitsi normaali ja jotakin hämärää tuntuu muutenkin olevan meneillään Tylypahkan niin turvallisten seinämien sisäpuolella...
Mielestäni Harry Potter ja liekehtivä pikari kuuluu elokuvasarjan parhaimmistoon, joten päätin katsoa elokuvan kun se sopivasti tuli eilen Subilta. Pidän Harry Potter - elokuvissa siitä, että niissä on paljon tunnettuja ja vähemmän tunnettuja, mutta silti tuttuja brittinäyttelijöitä. Nytkin tunnistin näyttelijöitä ainakin nimeltä ja oikeastaan kaikki aikuisnäyttelijät (mm. Gary Oldman, Brendan Gleeson, Alan Rickman, Robbie Coltrane, Ralph Fiennes, Frances de la Tour) olivat tutun näköisiä, mutten saanut päähäni missä olen heidät nähnyt. Nuorista näyttelijöistä mainitsemisen arvoinen on Robert Pattinson, Twilight-elokuvista tähteyteen ponnahtanut miekkonen, joka on tässä elokuvassa oikeastaan ihan hyvä. Elokuvan juoni on kohtalaisen uskollinen kirjalle, mutta joitakin mielenkiintosia kirjan kohtauksia (kuten Rita Luodikon todellinen olomuoto - sivujuoni sekä Harryn kolmivelhovoittojen kohtalo) on jätetty kokonaan pois ja tilalle on lisätty tyhmä ja mukahauska tanssien opettelukohtaus, jonka olisi voinut kyllä jättää näyttämättä. Tyhmää ylimääräistä huumoria - olkoonkin, että elokuvan yleisilme on synkähkö ja pieni huumorinpoikanen siellä täällä tekee elokuvasta vähemmän lohduttoman. Kilpailevat koulut ovat molemmat mielenkiintoisia, mutta koulujen sukupuolijako oli elokuvaan lisätty ja täysin turha asia. Lisäksi minua huvitti suunnattomasti Viktor Krumin (Stanislav Ianevski) ja oikeastaan koko Durmstrangin velhokoulun oppilaiden jatkuva liehuminen turkisviitoissa ja venäläiset kasakat mieleen tuovissa asuissa. Tahatonta komiikkaa eikä edes hauskaa, mutta minua kyllä nauratti. Huispauksen MM-finaalin tekeminen olisi tietenkin ollut liian kallista, mutta jo alussa nähtävä pätkä on komeaa jälkeä ja muutenkin erikoistehosteiden ja muun lavastuksen taso on korkealla. Sähäkkä sulkakynä on ihanan eläväinen, lohikäärme näyttää oikeasti aidolta ja loitsuvälähdykset ovat yhtä hohdokkaita kuin aina. Hevosvaunut ja laiva ovat lelumaisen näköisiä, mutta muuten tehostetiimillä on ollut homma hallinnassa. Juoni on aika hyvä, kirjalle uskollinen elokuvatiivistys tapahtumista. Labyrintti- ja järvikohtauksissa on oikeasti uhkaava tunnelma ja lopputaisto hautausmaalla on myös saatu tyylikkäästi toteutettua. Minua tosin jäi kaivelemaan se, että Barty Kyyry nuoremman tarinaa ei esitetty järin laajasti ja koko vale-Vauhkomieli - juoni jäi vähäsen epäselväksi, kun taas kirjassa Kyyryn tarina oli selitetty kunnolla. Mutta näiden elokuvien ongelma onkin siinä, ettei kaikki mitenkään mahdu parin tunnin pituiseen elokuvaan. Hienoisesta epätasaisuudesta Harry Potter ja liekehtivä pikari on hyvä elokuva - ainakin kirjoihin perustuvien nuortenfantasioiden tasolla. Potterit ovat aina hyvin näyteltyjä ja kokonaisuus on laadukas, eikä tämä Potter petä katsojaa niin pahasti kuin jotkut toiset sarjan osat ovat tehneet.

 

torstai, 21. heinäkuu 2011

Kahden viikon filmipläjäys

Jättiläinen (Giant/1956) Edna Ferberin sukuromaaniin perustuva, jo pituudeltaan jättiläinen George Stevensin elokuva jäi James Deanin viimeiseksi. Teksasilainen upporikas karjaparoni "Bick" Benedict (Rock Hudson) nai Leslien (Elizabeth Taylor), kaunottaren itärannikolta. Yhteiselo Teksasissa ei kuitenkaan ala kovin hyvin ja Lesliellä on opittavaa paikallisista tavoista. Tunteita kuumentaa Bickille työskentelevä Jett Rink (James Dean), joka perii maaläntin Bickin siskon kuollessa. Maaläntiltä löytyy öljyä, ja Rinkistä tulee maan rikkaimpia miehiä. Myöhemmin Benedicteillä on ongelmia lastensa kanssa, jotka eivät haluakaan sitä mitä vanhempansa ovat suunnitelleet ja Rink suistuu tuhoisaan alkoholismiin yksinäisyytensä keskellä.
En ollut nähnyt yhtään James Deanin elokuvaa (vaikka Nuoren kapinallisen joskus nauhoitinkin, en ole vielä katsonut sitä) ja Liz Taylor kiinnostaa aina, joten pitihän tämä filmi katsastaa, vaikka kolmen tunnin pituus hirvittikin ja elokuvan aikana korvatulehdus alkoi osoittaa ihanuuttaan. Jättiläinen ei kuitenkaan ollut yhtään tylsä ja mielenkiinto pysyi yllä koko pituuden ajan. Karismaattisesta miesnäyttelijäosastosta huolimatta elokuvan funktio on oikeastaan Taylorin näyttelemässä Lesliessä ja hänen kokemuksissaan karjaparonin ja öljypohatan edesotttamusten keskellä. Yllätyin siitä, miten hyvä näyttelijä James Dean oli! Kuten jo sanoin, en ollut nähnyt hänen elokuviaan aikaisemmin ja olin kuvitellut ettei hän näyttelijänä ollut kovinkaan kaksinen, mutta hän oli oikeasti todella hyvä. Elokuvan alussa hän oli oikein ihana ja pidin enemmän hänestä kuin Rock Hudsonin vanhanaikaisesta karismasta. Näyttelijöistä pitänee mainita vielä nuori Dennis Hopper, joka näytteli Benedictejen epävarmaa poikaa. En kyllä tunnistanut häntä roolista alkuunkaan! Jättiläisessä ilmenee myös meksikolaisten huono yhteiskunnallinen asema 1900-luvun alkuvuosikymmeninä enkä muista kovin montaa aihetta sivunnutta amerikkalaiselokuvaa nähneeni. Meksikolaisia rasistisesti kohdellut Bickin näyttää Leslien silmissä rakkaimmalta vasta elokuvan lopussa, kun hän puolustaa dinerin meksikolaisasiakkaita nyrkkitappelussa. Vaikka Jättiläinen on pitkä elokuva, ei siinä jäädä vatvomaan ihmissuhteita loputtomiin vaan se rullaa mukavasti eteenpäin vuosikymmenestä toiseen ja on hauska nähdä, kuinka asiat ja asenteen muuttuvat 1950-luvulle tultaessa. Alkoholismiin ajautuva Rink on elokuvan traagisin hahmo: rikastunut entinen karjatyöläinen jää yksinäiseksi ja epäonniseksi, sillä hän ei koskaan saavuta havittelemaansa rakkautta Leslieen. Jättiläinen on klassikko, jossa on muutakin nähtävää kuin Dean viimeisessä roolissaan ja se on kyllä ihan näkemisen arvoinen.

Sumujen silta (Waterloo Bridge/1940) Mervyn LeRoyn nyyhkyelokuvan klassikossa entinen sotilas Roy Cronin (Robert Taylor) muistelee ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Lontoossa tapaamaansa naista. Ilmapommitusten aikana Cronin johdattaa tapaamansa naisen, balettitanssija Myran (Vivien Leigh) pommisuojaan metroasemalle eikä kohtaamisen jälkeen saa naista mielestään. Parin yhdessä vietetyn päivän jälkeen Roy lähtee rintamalle ja Myra jää huolestuneena Lontooseen. Sitten hän lukee lehdestä Royn kuolleen ja suistuu epätoivoisiin tekoihin järkytyksessään. Järkytys on vielä suurempi, kun elossa sittenkin ollut Roy palaa takaisin ja aikoo viedä Myran vihille, mistä morsian ei ole järin innoissaan...
Sumujen silta on sen verran kova klassikko, että pitihän se katsoa kun se tuli Teemalta. Nyyhkyelokuvat eivät kuitenkaan kuulu suosikkeihini eikä tämäkään elokuva ollut mielestäni mitenkään häikäisevä. Minulla oli koko elokuvan ajan vieläpä sellainen käsitys, että se sijoittuisi toiseen maailmansotaan ja vasta tätä kirjoitusta varten tietoja etsiessäni huomasin, että Royn ja Myran tarina sijoittuikin 1. maailmansotaan. Mutta mitä pienistä! Elokuvassa oli ihan dramaattinen ja koskettava juoni, joskin minun kyynelkanaviani ei edes kirveltänyt missään vaiheessa tarinaa. Jotenkin filmi ei mielestäni ollut erityisen itkettävä ja jo alun perusteella pystyi arvaamaan, miten lopussa todennäköisesti käy. Taylor ja Leigh olivat ihan hyviä rooleissaan ja varsinkin Leigh'n Myra oli sopivalla tavalla hauras ja haavoittuvainen. Minulle jäi kuitenkin vähäsen epäselväksi, mitä Myra oikein puuhaili Royn luullun kuoleman jälkeen. Tietysti asiaa ei 1940-luvun elokuvassa ääneen voi sanoa, mutta mikäli oikein ymmärsin, Myra hankki elantonsa prostituoituna. Vaikka elokuva tiettävästi oli pääosanesittäjien suosikki omalta uraltaan, minuun se ei tehnyt järin suurta vaikutusta mutta sopii romanttisen draaman ystäville.

Kleopatra (Cleopatra/1963) Joshep L. Mankiewiczin järkälemäisessä historiallisessa spektaakkelissa keskiössä on Egyptin kuningatar Kleopatra ja hänen elämänsä miehet. Kleopatra (Elizabeth Taylor) käy valtataistelua veljensä farao Ptolemaioksen (Richard O'Sullivan) kanssa ja Rooman keisari Caesar (Rex Harrison) yrittää tasapainoilla riitaisan hallitsijaparin välillä. Lopulta Kleopatra nousee yksin Egyptin hallitsijaksi ja rakastuu Caesariin, jolle synnyttää pojan. Caesarin murhan jälkeen Kleopatra tekee läheisempää tuttavuutta Caesarin luottomieheen Marcus Antoniukseen (Richard Burton), joka pyrkii Rooman keisariksi. Heidän välilleen leimahtaa intohimoinen rakkaus, joka kuitenkin ailahtelee pakkoavioliittojen ja sotien myrskyjen keskellä.
Minua hieman hirvitti etukäteen Kleopatran pituus - lähes neljä tuntia - mutta päätin siitä huolimatta katsoa tämän legendaarisen elokuvan, jonka status tosin piilee ulkoelokuvallisissa asioissa (vaikeudet tuotannossa, elokuvan kalleus, Burtonin ja Taylorin ensimmäinen yhteinen elokuva). Elokuvallisesti Kleopatra ei sitten ollutkaan järin ihmeellinen ja juonikuviotkaan eivät olleet järin häikäiseviä. Koko juoni koostuu oikeastaan poliittisesta juonittelusta, jota on höystetty Kleopatran ja Caesarin tai Markus Antoniuksen romanttisilla kohtaamisilla. Välillä päästään vähän sotimaan ja sitten ongelmien vatvominen jatkuu palatsin saleissa. Tapahtumat etenevät kyllä jokseenkin sujuvasti, mutta elokuvassa ei oikein tapahdu mitään ihmeellistä ja hovijuonittelujen seuraaminen käy pidemmän päälle melkoisen tylsäksi. Loppukohtaus hautakammiossa on kuitenkin aika vaikuttava, joskin hieman ylidramaattinen kohtaus. Elokuvan loisto on upotettu tuhlailevaan puvustukseen ja hulppeaan lavastukseen. Kaikesta tästä näkee, että elokuvan tekemiseen on käytetty rahaa ja elokuva olikin pitkään kallein koskaan tehty elokuva. Kleopatralla ei esimerkiksi ole kahta kertaa samoja vaatteita yllään ja palatsi on todella hohdokkaan näköinen. Erikoistehosteet ovat 1960-luvun elokuvaksi aika hyviä. Minua suurena Asterixin ystävänä elokuvassa huvitti monet tosiasiat, joista Asterixissa on väännetty vitsiä. Esimerkiksi Kleopatra saapuu aina Asterixissa paikalle satojen palvelijoiden ja valtavan rekvisiitan keskellä ja tässä elokuvassa Kleopatran saapuminen Roomaan oli juuri samanlainen, 20-metrisen lavan huipentama ilmaantuminen. Kleopatra on näyttävän näköinen ja ihan hyvin näytelty elokuva, joka ei kuitenkaan jaksa pitää mielenkiintoa yllä täyttä neljää tuntia. Siitä huolimatta Kleopatra on näkemisen arvoinen teos jo komean rekvisiittansa takia.

Auringonlaskun katu (Sunset Boulevard/1950) Billy Wilderin Hollywood-satiirissa nuori käsikirjoittaja Joseph C. Gills (William Holden) joutuu entisen mykkäelokuvatähden Norma Desmondin (Gloria Swanson) armoille. Elokuvan alussa kuollut Gills löydetään uima-altaasta kellumasta ja hän alkaa muistella elämäänsä Desmondin talossa. Aluksi Gills on vaikeuksissa velkojien kanssa ja heitä paetessaan hänen autonsa rengas puhkeaa. Hän ajaa autonsa autiotalolta vaikuttavaan vanhaan loistotaloon, jossa asuukin entinen filmitähti Norma Desmond palvelijansa Maxin (Erich von Storheim) kanssa. Norma palkkaa Gillsin työstämään suunnittelemaansa loistoelokuvaa, jolla hän aikoo tehdä kunniakkaan paluun näyttämöille. Tapahtumat talossa ja Norman ja Gillsin suhteessa muuttuvat yhä omituisemmiksi ja Gillsiä kiehtoo elokuvan kirjoittaminen viehättävän Bettyn (Nancy Olson) kanssa. Norman saatua tietää kieltävästä vastauksesta hänen suurelokuvaansa koskien ja Gillsin mielenkiinnosta muuhun kuin häneen hän muuttuu epätoivoiseksi ja aiheuttaa Gillsille tämän surkean kohtalon.
Auringonlaskun katu löytyi 1001 elokuvaa - kirjasta ja se oli saanut lehdissä niin hyvät arviot, että pitihän minun tämä klassikko katsastaa. Elokuvasta paljastui mielenkiintoisia seikkoja jo ennen katsomista: entinen mykkäelokuvatähti Swanson esitti todella entistä mykkäelokuvatähteä, von Storheim ohjasi oikeasti joitakin Swansonin elokuvia, ohjaaja Cecil B. DeMille esitti elokuvassa itseään ja ruudussa vilahti joukko entisiä mykkäelokuvatähtiä Buster Keaton etunenässään. Tästä kaikesta muovautui Wilderin käsittelyssä mainion satiirin ainekset ja voin sanoa jopa tajunneeni suurimman osan elokuvan satiirista. Swanson on loistava Norma Desmondina ja hänen vainoharhainen menneen loistokkuuden tavoittelunsa saavuttaa yhä uusia tasoja elokuvan loppuun mennessä. Lopussa hän näyttää jo lähes pelottavalta yrittäessään tavoitella nuoruutta ja loistoa hullu ilme kasvoillaan. Elokuvan funktio pysyi Norman talon tapahtumissa, mutta sivujuonena oli Gillsin ja Bettyn, joka oli kihloissa hänen ystävänsä kanssa, eräänlainen rakkaustarina, joka kuitenkin päättyi - no, hyvin Bettyn ja hänen kihlattunsa kannalta. Normasta ja Maxista paljastuu elokuvan edetessä uusia asioita ja koko ajan oli sellainen tunne, että kaikki ei ole vielä selvinnyt. Elokuva ei ollut varsinaisesti hauska, mutta satiirisuus oli koko ajan hieman huvittavaa. Satiiriksi elokuva olikin hyvä, vaikken ehkä ihan kaikkea tullutkaan ymmärtäneeksi. Suosittelen elokuvaa lämpimästi klassikkohaukoille ja varsinkin Wilderin elokuvien ystäville, sillä tässä elokuvassa on todella kunnon klassikon ainekset.

Myyntitykit (Glengarry Glen Ross/1992) James Foleyn ohjaamassa, David Mametin lukuisia palkintoja voittaneeseen näytelmään perustuvassa elokuvassa pyöritään kiinteistökauppojen salakähmäisessä maailmassa. Kiinteistönvälitystoimiston työntekijät saavat pääkonttorista uhkavaatimuksen: tulos tai ulos, eli vähiten myynyt välittäjä saa heti potkut. Tämä saa Levenen (Jack Lemmon), Roman (Al Pacino), Aaronowin (Alan Arkin) ja Rossin (Ed Harris)  varpailleen ja ryhtymään toimiin työpaikkansa säilyttämiseksi, vaikka toimiston johtaja Williamson (Kevin Spacey antaa heille vain surkeita vihjeitä kiinteistöjen myymiseen. Seuraavana aamuna toimistolla onkin täysi hälinä päällä, kun arvokkaat Glengarry-vihjeet on varastettu ja jokainen työntekijä on epäiltynä niiden varastamisesta.
Olin halunnut nähdä tämän elokuvan jo pitkään ja yllätyin todella, kun bongasin filmin DVD:n Anttilan elokuvaosastolta. En ollut uskonut mitään DVD-julkaisua olevan saatavilla, joten yllätys oli postiviinen ja ostinkin elokuvan heti. Katsoin sen pari päivää sitten kaverin kanssa ja... no, sanotaanko vaikka niin että yllätys tapahtui jälleen, mutta positiiviseksi sitä ei ehkä voi sanoa. Elokuvan lopputekstien rullatessa ruutuun räjähdimme nauramaan: emme olleet tajunneet elokuvasta oikeastaan yhtään mitään! No, tästä pienestä ongelmasta huolimatta Myyntitykeillä oli hetkensä. Elokuva on ajallisesti hyvin tiivis: tapahtumat saadaan pakettiin parin vaivaisen päivän aikana. Elokuvassa ei myöskään tapahdu oikeastaan mitään: ukaasi työpaikkojen menetyksestä leijuu ilmassa ja toisena päivänä funktio siirtyy Glengarry-vihjeiden varastamiseen, mutta kaiken muun ajan hahmot vain höpöttävät keskenään ja huumori on sijoitettu välillä aivan päättömään dialogiin. Tyylilajina on musta huumori, ja tämän elokuvan huumori oli kyllä niin mustaa etten tajunnut siitä paljoa mitään. Välillä tuli kyllä hykerreltyä hahmojen välisen dialogin älyttömyydelle. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa Al Pacinon esittämä Roma pitää hengästyttävää, kaikki mahdolliset sivutiet läpikäyvää myyntipuhetta asiakkaalle, joka lopulta todella ostaa hänen myymänsä tontin. Minusta vähän tuntuu, että elokuvaan paremmin sisään päästäkseen pitäisi olla edes jotenkin perillä Amerikan kiinteistökaupasta ja sen pelisäännöistä, sillä asiaan täysin perehtymättömänä elokuvan huumori ja viehätys jää kyllä melkoisen pahasti pimentoon. Lisäksi minulle jäi hieman epäselväksi, kuka todella varasti Glengarry - vihjeet vaikka asia lopussa selviääkin. Mutta jos jokin on elokuvassa hyvää, niin se on aivan uskomaton näyttelijäkaarti! Elokuvaan on saatu niin monta erittäin hyvää näyttelijää, että vastaavaa esimerkkiä alkaa olla hankala nimetä. Lemmonin vanha kiinteistökettu Levene, Arkinin epävarma ja epätoivoinen Aaronow, Harrisin aggressiivinen ja kiero Moss, Pacinon itsevarma huippuvälittäjä Roma sekä Spaceyn tiukanpuoleinen nuori johtaja - puhumattakaan Alec Baldwinin hinaajana huutavasta pääkonttorin lähettämästä menestysvälittäjästä - ovat jokainen erinomaisia hahmoja ja jokainen näyttelijä onnistuu rakentamaan roolistaan loistavan. Myyntitykit toimisi ehkä paremmin alkuperäisessä muodossaan eli näytelmänä, mutta elokuvakin on kyllä hyvä, jos pitää oikein mustasta huumorista ja on edes hitusen perillä kiinteistökauppojen järjettömyydestä.

maanantai, 4. heinäkuu 2011

Ilouutisia ja viime aikojen elokuvasaldoa

Aivan aluksi ilouutisia: sain kuin sainkin opiskelupaikan! <3
Minulle tuli ensimmäiset tuloskirjeet pari viikkoa sitten: Itä-Suomen yliopiston englannin ja historian valintakokeiden tulokset. Englantiin (kumpaankaan linjaan) en ollut päässyt, mikä tosin ei tullut minään yllätyksenä, mutta historia nappasi! Olin tosi tyytyväinen, sillä historia kyseisessä yliopistossa oli se mieluisin vaihtoehto. Nyt sitten pitäisi yrittää hommata asuntoa Joensuusta ja järjestellä monta muuta asiaa pankkitunnuksista opiskelupaikan vastaanottoon. Toivottakaa onnea, etten mokaa mitään!

Kesätyöni alkoivat pari viikkoa takaperin ja ovat lähteneet mukavasti käyntiin. Työpaikallani eli asuntomuseolla tosin ei kovinkaan paljon vierailijoita käy, mutta vähät opastettavamme ovat olleet sitäkin kiinnostuneempia museosta ja sen esineistöstä. Asiakkaita odotellessa aika kuluu juoruilun ja musiikinkuuntelun parissa ja molemmat työkaverini ovat osoittautuneet oikein mukaviksi. Juhannusta vietin perinteisesti mökillä ja kävin jopa tansseissa, vaikken osaa tanssia ja en kyllä päässytkään kertaakaan parketille pyörähtelemään. Ja tällä viikolla kotikaupungissani kerrankin tapahtuu, sillä vuotuiset Imatra Big Band Festivaalit ovat täydessä käynnissä ja aion itsekin suunnata BB-telttaan musiikkia kuuntelemaan. Tulin juuri BB-kadulta ilmaiskonsertista, joka oli oikein hyvä ja esiintyneen orkesterin levykin tarttui mukaan. Levyn luvattiin jopa pitää vampyyrit poissa kodista kahden vuoden ajan ;)

Asterix ja viikingit (Asterix et les Vikings/2006) Ranskalais-tanskalaista yhteistyötä olevassa Asterix-piirrosfilmissä kaaosta aiheuttavat roomalaisten sijaan vaihteeksi pelottavat normannit eli viikingit pohjoisesta. Tarinan alussa päällikkö Aladobixin nuori veljenpoika Poppix lähetetään gallialaiskylään opiskelemaan soturin tavoille, mutta Asterixin ja Obelixin johtama koulutus ei ikävä kyllä suju odotetulla tavalla. Samaan aikaan viikingit saapuvat mantereelle oppiakseen mitä pelko on, jotta he kykenisivät lentämään, sillä pelko antaa kuulemma siivet. Viikingit sieppaavat Poppixin, jota Asterix ja Obelix joutuvat lähtemään pelastamaan Pohjolasta saakka!
Olen aina pitänyt Asterixista ja omistakin kaikki sarjan albumit yhtä lukuunottamatta. Olen niinikään nähnyt lähes kaikki Asterix-piirretyt, mutta tätä Asterix-filmiä en ollut tullut nähneeksi, mutta kun se nyt viimein näytettiin ranskankielisillä dubbauksilla kakkoselta, en voinut tietenkään jättää sitä katsomatta. Mutta jos elokuvasta olisi näytetty suomidubattu versio, olisi se kyllä saanut jäädä, sillä Asterixin on ehdottomasti puhuttava ranskaa! Itse elokuva olikin animoinniltaan huomattavasti vanhoja Asterix-piirrettyjä tasokkaampi ja ulkoasultaan kaikinpuolin onnistunut. Ääninäyttely oli myös hyvää, joskin kuulosti vanhoihin ranskankielisiin Asterix-dubbeihin tottuneeseen korvaani oudolta. Tarina itsessään noudatteli melko tarkasti samoja latuja kuin alkuperäinen Asterix ja Normannien maihinnousu - albumi, mutta yksityiskohtia oli nykyaikaistettu ja hahmoja ja juonenkäänteitä lisätty elokuvan viihdyttävyyden parantamiseksi. Rakkaustarina viikinkityttö Abban ja Poppixin välillä oli täysin uusi ja ihan toimivakin lisäys ja elokuva sai pääpahiksensa kierosta viikinkishamaanista, joka niin ikään oli aivan uusi henkilö. Lopputaistelu shamaanin pojan ja gallialaisten välillä oli aika dramaattinen ja muutenkin elokuvasta oli saatu alkuperäistä albumia jännittävämpi ja elokuvamaisempi. Eri asia on sitten se, pitääkö tästä muutoksesta vai ei. Kulttuurivitsejä oli kohtalaisesti, mutta alkuperäistarinan hauskimmat ja satiirisimmat jutut oli harmikseni aikalailla unohdettu. Elokuva ei kuitenkaan ollut lainkaan huono, vaan oikein viihdyttävä ja liimasi elokuvan aiemmin nähneen 8-vuotiaan serkkunikin tehokkaasti ruudun ääreen. Asterixin ystäville tämä ainakin on must-see. Ja jäämme jännityksellä odottamaan ensi vuodeksi valmistuvaa, God Save Britain - Asterix-elokuvaa!

Punainen virta (Red River/1948) Howard Hawksin legendaarisessa länkkäriklassikossa seuraillaan eeppistä karjanajoa Teksasista Missouriin. Itsepäinen lännenmies Tom Dunson (John Wayne) päättää panna alulle Teksasin suurimman karjatilan, ja viisitoista vuotta myöhemmin hän saavuttaakin tavoitteensa. Liha vain ei myy, joten karja täytyy ajaa pohjoisvaltioihin, joissa siitä saa hyvän hinnan. Suurena apuna Dunsonille on hänen adoptiopoikansa Matthew Garth, joka ottaakin ohjat käsiinsä kun Dunsonin ote alkaa haparoida. Karjaa ajava joukko joutuukin matkallaan moniin vaikeuksiin, ja Garthia kylmää tieto siitä, että Dunson on ottamassa joukkion kiinni aikeenaan surmata adoptiopoikansa.
Punainen virta oli lojunut katsomattomana digiboksissa jo monta kuukautta, joten päätin viimein ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoa elokuvan. Länkkäreitä en edelleenkään ole montaa nähnyt, mutta tässä filmissä ainakin tunnelma ja näyttelijät olivat kohdallaann! Vaikka hahmot erottuvatkin selkeästi kömpelöistä taustoista (kaikki on luonnollisesti kuvattu studiossa) ja ukkoskohtauksen salamat saivat minut vain nauramaan, olivat maisemat ja ilmapiiri hyvinkin villilänsimaista ja onnistui luomaan jonkunlaisen kuvan siitä, millainen oikea karjanajo on, Vauhkoontuneet eläimet ja joen ylityskohtaukset ovat eläinmäärästä johtuen aika näyttäviä. John Wayne on tyypilliseen tapaansa melkoisen jäyhä pääosassa ja minä henkilökohtaisesti pidän muutenkin enemmän Montgomery Cliftistä ja hänen näyttelemisestään. Clift oli tässäkin filmissä oikein ihana ja tykkäsin myös kovasti sivuosan Cherry Valancea näytelleestä John Irelandista. Tarina on aika suoraviivainen ja välillä näytetyissä tekstiosioissa selostetaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Karjanajajien uhkana ovat yllättäen riehuvat ja matkantekoa vaarallisesti häiriköivät intiaanit ja kyllähän se kiinnostava morsmaikkukin saadaan Garthille ennen loppua järjestettyä. Loppukohtaus on aika sympaattinen: miehinen itsepäisyys ja uho voittaa tietenkin kaikki esteet! Purkin ammuskelukohtaus on myös klassikko. Suosittelen elokuvaa erittäin lämpimästi kaikille vanhainaikaisen lännentunnelman ja -filmin ystäville.

Arvoitusten juna (The Seven Per-Cent Solution/1976) Herbert Rossin ohjaama amerikkalainen Sherlock Holmes-elokuva perustuu Nicholas Meyerin Holmes-pastissiin. Elokuvan alussa tohtori Watson (Robert Duvall) huolestuu toden teolla pahasti huumeisiin retkahtaneesta ystävästään Holmesista (Nicol Williamson), joka on vakuuttunut siitä, että professori Moriarty (Laurence Olivier) vaanii häntä joka nurkan takana. Holmesin Mycroft-veljen (Charles Gray) avulla Watson saa järjestettyä Holmesin Itävaltaan Sigmund Freudin (Alan Arkin) hoidettavaksi. Hypnoosisessioiden ja muiden rankkojen koettelemusten jälkeen Holmes todella piristyy ja keskittää tarmonsa kadonneen naisen (Vanessa Redgrave) tapauksen selvittelyyn Freudin ja Watsonin avulla.
Arvoitusten juna ei ollut lehdissä saanut kummoisia arvioita, mutta halusin suurena Holmesin edesottamusten ystävänä nähdä elokuvan jo hyvien näyttelijöiden vuoksi. Elokuvan amerikkalaisuus hieman arveluutti, mutta loppupeleissä sillä ei juuri ollut väliä. Hahmojen puhetyylit toki vähän häiritsivät, mutta ajankuva ja yksityiskohdat oli saatu toteutettua varsin hyvin. Myös musiikki oli mainiota ja sopi hyvin tunnelmaan. Näyttelijät olivat muutoin hyviä, mutta Nicol Williamson Holmesina ei oikein vakuuttanut minua. Toisaalta: mielestäni ainoa oikea Sherlock Holmes on Jeremy Brett legendaarisesta TV-sarjasta eikä tätä roolisuoritusta ole ylittäminen. Mycroftia näytellyt Gray oli samassa roolissa kyseisessä TV-sarjassa. Lisäksi minua vähän häiritsi vielä se, että Williamson oli vaalea - kaikki muut näkemäni elokuva- tai TV-Holmesit ovat olleet tummia. Alan Arkinista Freudin roolissa sen sijaan pidin ja Duvall oli oikein hyvä Watson. Juoni alkoi omaperäisesti ja mielenkiintoisesti: Holmesin ja Freudin yhteistyö on jo ideana erittäin kiinnostava. Mutta kuten monissa arvosteluissa oli mainittu, elokuva latistui kiinnostavan alun jälkeen turhankin tavanomaiseksi salapoliisijännäriksi. Montahan kertaa olen jo nähnyt lopputaistelun junan katolla? Muuten huipennuksen sijoittaminen junaan ja juna-takaa-ajo olivat toimivia ideoita ja kohtauksia. Itse tapaus sen sijaan ei ollut järin kiinnostava ja lopussa annettu romanttinen viittaus Holmesin ja naishahmon välille sai minut (Holmesini lukeneena) lähinnä kiristelemään hampaitani. Sherlockin nainen on Irene, jos hänkään! Moriartyn todellinen henkilöllisyys oli sen sijaan ihan hauska keksintö: Holmesin perhesuhteistahan kirjat eivät koskaan puhuneet mitään. Holmes-faktat unohtamalla elokuva on kyllä ihan katsottava, mutta ei tosiaankaan mikään mestariteos.

perjantai, 17. kesäkuu 2011

Kesäkuulumisia ja viimeisimpiä filmikatsauksia

Edellisestä postauksesta on kulunut lähes kuukausi syystä että elämässäni on tapahtunut paljon kaikenlaista ja elokuvien katselu on jäänyt vähemmälle. Pääsin ylioppilaaksi kesäkuun alussa ja juhlat menivät hyvin: sukulaisia ja perhetuttuja sekä erityisesti erästä kaveriani oli mukava nähdä pitkästä aikaa ja sain varsin kivoja lahjojakin. Viime ajat ovat myös täyttyneet yliopistojen pääsykokeista, joita minulla oli kolme: englannin pääsykokeet Joensuussa ja historian pääsykokeet Joensuussa ja Jyväskylässä. Englannin pääsykokeet olivat pelkkää monivalintaa ja aika vaikeat enkä yhtään osaa sanoa, miten ne osaltani menivät. Englanti toisaalta oli vähän tuollainen varavaihtoehto, johon hain vain koska samalla kokeella pystyi hakemaan kolmeen eri paikkaan ja näin pystyin maksimoimaan hakuvaihtoehdot. Historian pääsykokeet menivät mielestäni paremmin ja varsinkin Joensuun pääsykokeissa kirjoitin tosi paljon. Hakijoitakin kyllä piisasi, mutta täytyy nyt toivoa että saisin edes jonkun opiskelupaikan! Korkeat lähtöpisteet hyvistä YO-arvosanoista saatavat pelastaa minut ainakin jossain määrin, mutta pääsykokeetkin vaikuttavat. En kuitenkaan kokenut epäonnistuneeni surkeasti, joten ehkä minua onnistaa. Tosin: lukea olisin voinut paljon enemmän, nyt pelit ja muut turhat jutut söivät aikaani luvattoman paljon. Positiivista oli se, että löysin joka kaupungissa oikeaan rakennukseen ja saliin (no, vanhempani kyyditsivät minua melkein joka kokeeseen mutta Jyväskylässä jouduin etsimään salin itse ja tässä kohdassa kiitos lähtee eräälle foorumitutulleni, joka piirsi minulle kartan) ja Jyväskylästä jopa osasin tulla itse pois bussilla! Jyväskylässä näin myös erästä mesekaveriani ja vaikka juttutuokio olikin hyvin lyhyt, oli kyseistä henkilöä silti mukava päästä näkemään. Joka reissulta mukaan tarttui jokin hyvä sarjislöytö, joten ihan hukkaan yksikään matka ei mennyt 8D

Pääsykokeiden ja YO-juhlarumban lisäksi olen ehtinyt olemaan kavereideni kanssa ja käydä esimerkiksi Lappeerannassa ostoksilla. Mangaharrastuspuolella hankintoja on tullut tehtyä poikkeuksellista enemmän figuurien muodossa ja kesän kruunaa nyt viikonloppuna Lahdessa pidettävä Desucon, jonne menemistä odotan innolla! Joskin kovinkaan paljoa minua ei jostain syystä jännitä tai mitään - liekö useammissa coneissa käynti viime vuosien aikana hieman hillinnyt innostusta. Ikääkin on tullut pahimmista fanitusvuosista lisää ja mieli on muutenkin hieman rauhoittunut. Eilen palasin parin päivän minilomalta kummini luota Helsingistä ja matka oli oikein mukava! Sain kierrellä kaupungilla itsekseni ja kävin Urheilumuseossa, Päivälehden museossa ja Ateneumissa~ Kaikissa oli paljon nähtävää, mutta kiertely tuntuu särkynä jalkalihaksissa. Kauppoja en pahemmin jaksanut kierrellä, mutta ostin mm. pari mangaa, viulunkielet ja uudet kuulokkeet. Kävin myös Stockmannilla, matkustelin ratikalla ja kävimme myös elokuvissa. Ikävä tulee kyllä kummin kissoja, ehdin ihastua niihin kahteen karvapalleroon ja otin niistä jopa kuvia. Mutta ehkä kesän lopussa menen vielä uudestaan ja ehdin tehdä kaikkea sitä, mitä tällä kertaa ei aikatauluun mahtunut.

Oliver ja kumppanit (Oliver & Company/1988) Charles Dickensin Oliver Twist-romaaniin löyhästi perustuvassa Disney-filmissä keskeiset henkilöt ovat koiria ja päähenkilö Oliver hylätty kissanpentu. Oliver jätetään heitteille muiden kissanpentujen löytäessä kodin, mutta hän löytää pian paikkansa kulkukoirien laumassa, josta huolta pitää vaikeuksissa oleva pultsari Pultsi. Koirat ja Oliver johtajansa Filurin johdolla yrittävät auttaa Pultsia selviämään veloistaan vaaralliselle Jyskylle. Samalla Oliver löytää uuden kodin rikkaan Jenni-tyttösen luota, mutta Oliver joutuu vaikean valinnan eteen: jäädäkö Jennin luo vai jatkaako elämää Pultsin koirien laumassa?
Tässäpä taas yksi Disney-filmi, jota ei ole lapsena tullut nähtyä. Nyt se kuitenkin tuli sopivasti TV:stä ja katsoimme sen 8-vuotiaan serkkuni kanssa mökillä. En ole Oliver Twistiä lukenut, joten vertailua kirjaan en voi tehdä, mutta elokuva kyllä toimi ihan mallikkaasti. Ajankuva 1980-lukulaisesta New Yorkista on mainio ghettoblastereineen ja värikkäine vaatteineen. Myös animoinnin tyyli on hyvin amerikkalaistyylistä ja tuo mieleen vanhat amerikkalaiset piirrossarjat - ei ensimmäiseksi Disney-filmejä. Musiikki on loistavaa: se svengaa ja tuo omalta osaltaan tehostusta miljööseen ja koko tarinaan. Kirkan esittämä alkulaulu on elokuvan parhaimmistoa ja pidin erityisesti Rusetti-koiran esittämästä varietee-tyylisestä laulusta "Perfect Isn't Easy". Muutenkin Rusetti oli elokuvan hauskimpia hahmoja, jonka ilmeet, eleet ja haukunta ("Hau! Hau!") huvittivat eniten sekä minua että serkkuani. Hahmokaarti on erittäin värikäs: Pultsi on hauska, Jysky oikeasti vähän pelottava ja uhkaava ja koko koirajengi on täynnä sellaisia persoonallisuuksia, ettei se jätä ketään kylmäksi. Chihuahua Tito on todella viihdyttävä ja pidin myös Francis-bulldogista vaikkei hän suomiversiossa millään brittiaksentilla toki puhukaan. Miinuksena tässä tosin on se, että elokuvan päähenkilö Oliver jää täysin varjoon koirien varastaessa shown lähes aina heidän esiintyessään ruudulla. Myöskään Jenni-tyttö ei ole hahmona erityisen kiinnostava, vaan elokuvan parhaat ihmishahmot ovat ehdottomasti Pultsi ja koronkiskoja Jysky. Juoni on vähän sekava ja hyppii paikasta toiseen (joskin tämä voi johtua siitä, että en kuullut kunnolla elokuvan dialogia ja näin ollen yleiskuva jäi hiukka hämäräksi) tehden elokuvasta välillä vähän vaikeasti seurattavan. Lisäksi lopun takaa-ajo on aika hurjaa katsottavaa ja elokuva on muutenkin keskivertoa Disney-elokuvaa väkivaltaisempi lastenfilmi. Sanokaahan, milloin viimeiksi lasten piirretyssä keskeiset ihmishahmot ovat olleet koronkiskuri ja pultsari ja pääpahis saa palkkansa räjähtävässä autossa junan alla? Sitähän minäkin. Suomenkielinen dubbaus on jälleen kerran Matti Raninin ohjaama ja erittäin hyvä. Kun laulajina on sellaisia nimiä kuin Kirka ja Kisu Jernström, alkuperäisversion Billy Joelia ei ehdi tulla ikävä. Suomenkielisinä ääninä ovat mm. Matti Olavi Ranin. Matti Ranin, Miitta Sorvali, Irina Milan ja Esa Saario. Dubbaus on siis korkeatasoinen eikä varmasti häviä alkuperäiselle. Epätasaisuudesta huolimatta Oliver ja kumppanit on ihan hyvä ja katsottava Disney-elokuva, jonka juonen pelastavat hyvät laulut ja omalaatuinen hahmokaarti.

Black Swan (Black Swan/2010) Darren Aronofskyn Oscar-gaalassakin menestynyt psykologinen trilleri kertoo balettitanssija Ninasta (Natalie Portman), jonka mielen vaativa Joutsenlampi-baletin kaksoisrooli hajottaa. Täydellisyyttä tavoitteleva Nina onnistuu saamaan Joutsenlammen pääosan itselleen, mutta vaikka valkoisen joutsenen osa onnistuu häneltä täydellisesti, on hänellä mustan joutsenen esittämisessä suuria vaikeuksia. Asiaa ei auta ahdisteleva balettijohtaja Leroy (Vincent Cassel) lähentelyineen ja mollaamisineen. Lisäksi seurueen uusi ballerina Lily (Mila Kunis) aiheuttaa Ninassa ahdistusta ja saa hänet kuvittelemaan, että Lily haluaa viedä hänen paikkansa pääosassa. Paineet alkavat murtaa Ninan mieltä, ja pelottavien näkyjen jälkeen hän kuitenkin tanssii pääosassa - joskin täydellisyyden tavoittelulla on hintansa...
Minua jäi hieman harmittamaan, etten ehtinyt käydä katsomassa tätä elokuvaa ennen kuin se meni pois ohjelmistosta. Mutta nyt kun kävin Helsingissä, kummini ehdotti että kävisimme elokuvissa ja pääsin kuin pääsinkin näkemään paljonpuhutun Black Swanin. Olisi tosin saanut jäädä näkemättä: elokuva oli vähän liiankin pelottava minun makuuni ja kaameimmat näyt jäivät vaivaamaan useammaksi päiväksi! Kyllä, olen säälittävä ja ei, en pidä kauhuelokuvista. Vaikka Black Swan ei varsinainen kauhuelokuva ollutkaan, oli se silti minun mielestäni turhankin jännittävä. Mutta näin jälkeenpäin täytyy kyllä ihmetellä, että miksi ihmiset oikein valittavat, että elokuva ei anna realistista kuvaa baletin maailmasta, tanssimisesta tai ballerinan elämästä. Anteeksi nyt vain, mutta: kyseessä on elokuva! Ei elokuvan tarvitse olla realistinen ollakseen hyvä. Elokuva saa olla epärealistinen ja kuvata asiat miten haluaa. Tämä elokuva ei ole mikään dokumenttifilmi, vaan fiktiivinen tarina yhden henkilöhahmon näkökulmasta. Tarkoituksena ei edes ole kuvata baletin maailmaa realistisesti. Ymmärrän toki, että ammattiballerinat ja muut baletin ammattilaiset ovat olleet käärmeissään, mutta mielestäni katsojan tulisi nähdä tekniikan taakse ja keskittyä katsomaan elokuvaa - ei sen antamaa kuvaa baletista. Anteeksi jos suututin jonkun, mutta mielestäni tässä arvostelussa on menty jo liiankin pitkälle. Mutta takaisin elokuvan pariin. Natalie Portman oli pääroolissa tosi hyvä ja ansaitsikin Oscarinsa. Minusta hän vain oli hieman liian vanhan oloinen rooliinsa, vaikkei elokuvassa sanottukaan, minkä ikäinen päähahmo oli. Tosin tämä on vain kosmeettinen seikka eikä ollut minkään kannalta merkityksellinen. Mila Kunis on hyvä Lilynä, mutta hahmo olisi ehkä voinut olla vielä vähän lutkamaisempi ja särmikkäämpi. Minusta elokuvassa ei ollut järin vaikea erottaa totta ja Ninan harhakuvitelmia, ainakin pääosin. Joitain pieniä yksityiskohtia jäi hämärän peittoon, mutta suurimmat juonilinjat ja pääosan elokuvasta pystyi erittelemään joko todeksi tai harhaksi. Lisäksi suurimmasta osasta harhakohtauksia pystyi arvaamaan, että ne eivät ole todellisia (minä esmerkiksi arvasin heti, ettei Nina oikeasti tappanut Lilyä). Osa harhoista on oikeasti pelottavia ja kauhuelokuvamaisia säikyttelykohtauksia (mm. verinen ihminen keittiössä) olisi voinut olla vähemmänkin. Seksikohtauksia on myös jonkin verran, mutta paljasta pintaa halajavat joutuvat kyllä pettymään, sillä seksillä ei mässäillä vaan kohtaukset tukevat juonta. Kielenkäyttö on myös aika rajua. Balettikohtaukset ovat hienoja ja onko sillä nyt niin väliä, vaikka tekniikka ei olisikaan täydellistä tai sijaistanssijoita olisi käytetty. Natalie Portman ei ole Moira Shearer eikä elokuva ole mikään Punaiset kengät muutenkaan. Osasin hiukan arvailla, miten elokuva loppuu ja loppuratkaisu sopii oikein hyvin juoneen. Elokuvassa on myös hyvää musiikkia (Joutsenlampi soi koko loppuillan päässä filmin näkemisen jälkeen), balettipuvut ovat hienoja ja efektit ovat muutenkin oikein hyviä. Vaikken juurikaan pitänyt elokuvasta ja se oli mielestäni liiankin pelottava, voin silti suositella sitä ja ainakin psykologisen jännityksen ystävät saavat mitä haluavat. Olihan tämäkin omanlaisensa kokemus.

Ensi maanantaina minulla alkavat vihdoin kesätyöt. Odotan jännityksellä! Lisäksi poimin Ilta-Sanomien TV-lehden kesän elokuvien listasta jo monta minulle mieluista filmiä. Esimerkiksi Roman Polanskin Inhon aion ainakin yrittää uskaltautua katsastamaan, sillä elokuva kuulemma muistuttaa paljon Black Swania ja saatttaa toimia hyvänä vertailukohteena ja kontrastina kyseiselle filmille.