Jättiläinen (Giant/1956) Edna Ferberin sukuromaaniin perustuva, jo pituudeltaan jättiläinen George Stevensin elokuva jäi James Deanin viimeiseksi. Teksasilainen upporikas karjaparoni "Bick" Benedict (Rock Hudson) nai Leslien (Elizabeth Taylor), kaunottaren itärannikolta. Yhteiselo Teksasissa ei kuitenkaan ala kovin hyvin ja Lesliellä on opittavaa paikallisista tavoista. Tunteita kuumentaa Bickille työskentelevä Jett Rink (James Dean), joka perii maaläntin Bickin siskon kuollessa. Maaläntiltä löytyy öljyä, ja Rinkistä tulee maan rikkaimpia miehiä. Myöhemmin Benedicteillä on ongelmia lastensa kanssa, jotka eivät haluakaan sitä mitä vanhempansa ovat suunnitelleet ja Rink suistuu tuhoisaan alkoholismiin yksinäisyytensä keskellä.
En ollut nähnyt yhtään James Deanin elokuvaa (vaikka Nuoren kapinallisen joskus nauhoitinkin, en ole vielä katsonut sitä) ja Liz Taylor kiinnostaa aina, joten pitihän tämä filmi katsastaa, vaikka kolmen tunnin pituus hirvittikin ja elokuvan aikana korvatulehdus alkoi osoittaa ihanuuttaan. Jättiläinen ei kuitenkaan ollut yhtään tylsä ja mielenkiinto pysyi yllä koko pituuden ajan. Karismaattisesta miesnäyttelijäosastosta huolimatta elokuvan funktio on oikeastaan Taylorin näyttelemässä Lesliessä ja hänen kokemuksissaan karjaparonin ja öljypohatan edesotttamusten keskellä. Yllätyin siitä, miten hyvä näyttelijä James Dean oli! Kuten jo sanoin, en ollut nähnyt hänen elokuviaan aikaisemmin ja olin kuvitellut ettei hän näyttelijänä ollut kovinkaan kaksinen, mutta hän oli oikeasti todella hyvä. Elokuvan alussa hän oli oikein ihana ja pidin enemmän hänestä kuin Rock Hudsonin vanhanaikaisesta karismasta. Näyttelijöistä pitänee mainita vielä nuori Dennis Hopper, joka näytteli Benedictejen epävarmaa poikaa. En kyllä tunnistanut häntä roolista alkuunkaan! Jättiläisessä ilmenee myös meksikolaisten huono yhteiskunnallinen asema 1900-luvun alkuvuosikymmeninä enkä muista kovin montaa aihetta sivunnutta amerikkalaiselokuvaa nähneeni. Meksikolaisia rasistisesti kohdellut Bickin näyttää Leslien silmissä rakkaimmalta vasta elokuvan lopussa, kun hän puolustaa dinerin meksikolaisasiakkaita nyrkkitappelussa. Vaikka Jättiläinen on pitkä elokuva, ei siinä jäädä vatvomaan ihmissuhteita loputtomiin vaan se rullaa mukavasti eteenpäin vuosikymmenestä toiseen ja on hauska nähdä, kuinka asiat ja asenteen muuttuvat 1950-luvulle tultaessa. Alkoholismiin ajautuva Rink on elokuvan traagisin hahmo: rikastunut entinen karjatyöläinen jää yksinäiseksi ja epäonniseksi, sillä hän ei koskaan saavuta havittelemaansa rakkautta Leslieen. Jättiläinen on klassikko, jossa on muutakin nähtävää kuin Dean viimeisessä roolissaan ja se on kyllä ihan näkemisen arvoinen.

Sumujen silta (Waterloo Bridge/1940) Mervyn LeRoyn nyyhkyelokuvan klassikossa entinen sotilas Roy Cronin (Robert Taylor) muistelee ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Lontoossa tapaamaansa naista. Ilmapommitusten aikana Cronin johdattaa tapaamansa naisen, balettitanssija Myran (Vivien Leigh) pommisuojaan metroasemalle eikä kohtaamisen jälkeen saa naista mielestään. Parin yhdessä vietetyn päivän jälkeen Roy lähtee rintamalle ja Myra jää huolestuneena Lontooseen. Sitten hän lukee lehdestä Royn kuolleen ja suistuu epätoivoisiin tekoihin järkytyksessään. Järkytys on vielä suurempi, kun elossa sittenkin ollut Roy palaa takaisin ja aikoo viedä Myran vihille, mistä morsian ei ole järin innoissaan...
Sumujen silta on sen verran kova klassikko, että pitihän se katsoa kun se tuli Teemalta. Nyyhkyelokuvat eivät kuitenkaan kuulu suosikkeihini eikä tämäkään elokuva ollut mielestäni mitenkään häikäisevä. Minulla oli koko elokuvan ajan vieläpä sellainen käsitys, että se sijoittuisi toiseen maailmansotaan ja vasta tätä kirjoitusta varten tietoja etsiessäni huomasin, että Royn ja Myran tarina sijoittuikin 1. maailmansotaan. Mutta mitä pienistä! Elokuvassa oli ihan dramaattinen ja koskettava juoni, joskin minun kyynelkanaviani ei edes kirveltänyt missään vaiheessa tarinaa. Jotenkin filmi ei mielestäni ollut erityisen itkettävä ja jo alun perusteella pystyi arvaamaan, miten lopussa todennäköisesti käy. Taylor ja Leigh olivat ihan hyviä rooleissaan ja varsinkin Leigh'n Myra oli sopivalla tavalla hauras ja haavoittuvainen. Minulle jäi kuitenkin vähäsen epäselväksi, mitä Myra oikein puuhaili Royn luullun kuoleman jälkeen. Tietysti asiaa ei 1940-luvun elokuvassa ääneen voi sanoa, mutta mikäli oikein ymmärsin, Myra hankki elantonsa prostituoituna. Vaikka elokuva tiettävästi oli pääosanesittäjien suosikki omalta uraltaan, minuun se ei tehnyt järin suurta vaikutusta mutta sopii romanttisen draaman ystäville.

Kleopatra (Cleopatra/1963) Joshep L. Mankiewiczin järkälemäisessä historiallisessa spektaakkelissa keskiössä on Egyptin kuningatar Kleopatra ja hänen elämänsä miehet. Kleopatra (Elizabeth Taylor) käy valtataistelua veljensä farao Ptolemaioksen (Richard O'Sullivan) kanssa ja Rooman keisari Caesar (Rex Harrison) yrittää tasapainoilla riitaisan hallitsijaparin välillä. Lopulta Kleopatra nousee yksin Egyptin hallitsijaksi ja rakastuu Caesariin, jolle synnyttää pojan. Caesarin murhan jälkeen Kleopatra tekee läheisempää tuttavuutta Caesarin luottomieheen Marcus Antoniukseen (Richard Burton), joka pyrkii Rooman keisariksi. Heidän välilleen leimahtaa intohimoinen rakkaus, joka kuitenkin ailahtelee pakkoavioliittojen ja sotien myrskyjen keskellä.
Minua hieman hirvitti etukäteen Kleopatran pituus - lähes neljä tuntia - mutta päätin siitä huolimatta katsoa tämän legendaarisen elokuvan, jonka status tosin piilee ulkoelokuvallisissa asioissa (vaikeudet tuotannossa, elokuvan kalleus, Burtonin ja Taylorin ensimmäinen yhteinen elokuva). Elokuvallisesti Kleopatra ei sitten ollutkaan järin ihmeellinen ja juonikuviotkaan eivät olleet järin häikäiseviä. Koko juoni koostuu oikeastaan poliittisesta juonittelusta, jota on höystetty Kleopatran ja Caesarin tai Markus Antoniuksen romanttisilla kohtaamisilla. Välillä päästään vähän sotimaan ja sitten ongelmien vatvominen jatkuu palatsin saleissa. Tapahtumat etenevät kyllä jokseenkin sujuvasti, mutta elokuvassa ei oikein tapahdu mitään ihmeellistä ja hovijuonittelujen seuraaminen käy pidemmän päälle melkoisen tylsäksi. Loppukohtaus hautakammiossa on kuitenkin aika vaikuttava, joskin hieman ylidramaattinen kohtaus. Elokuvan loisto on upotettu tuhlailevaan puvustukseen ja hulppeaan lavastukseen. Kaikesta tästä näkee, että elokuvan tekemiseen on käytetty rahaa ja elokuva olikin pitkään kallein koskaan tehty elokuva. Kleopatralla ei esimerkiksi ole kahta kertaa samoja vaatteita yllään ja palatsi on todella hohdokkaan näköinen. Erikoistehosteet ovat 1960-luvun elokuvaksi aika hyviä. Minua suurena Asterixin ystävänä elokuvassa huvitti monet tosiasiat, joista Asterixissa on väännetty vitsiä. Esimerkiksi Kleopatra saapuu aina Asterixissa paikalle satojen palvelijoiden ja valtavan rekvisiitan keskellä ja tässä elokuvassa Kleopatran saapuminen Roomaan oli juuri samanlainen, 20-metrisen lavan huipentama ilmaantuminen. Kleopatra on näyttävän näköinen ja ihan hyvin näytelty elokuva, joka ei kuitenkaan jaksa pitää mielenkiintoa yllä täyttä neljää tuntia. Siitä huolimatta Kleopatra on näkemisen arvoinen teos jo komean rekvisiittansa takia.

Auringonlaskun katu (Sunset Boulevard/1950) Billy Wilderin Hollywood-satiirissa nuori käsikirjoittaja Joseph C. Gills (William Holden) joutuu entisen mykkäelokuvatähden Norma Desmondin (Gloria Swanson) armoille. Elokuvan alussa kuollut Gills löydetään uima-altaasta kellumasta ja hän alkaa muistella elämäänsä Desmondin talossa. Aluksi Gills on vaikeuksissa velkojien kanssa ja heitä paetessaan hänen autonsa rengas puhkeaa. Hän ajaa autonsa autiotalolta vaikuttavaan vanhaan loistotaloon, jossa asuukin entinen filmitähti Norma Desmond palvelijansa Maxin (Erich von Storheim) kanssa. Norma palkkaa Gillsin työstämään suunnittelemaansa loistoelokuvaa, jolla hän aikoo tehdä kunniakkaan paluun näyttämöille. Tapahtumat talossa ja Norman ja Gillsin suhteessa muuttuvat yhä omituisemmiksi ja Gillsiä kiehtoo elokuvan kirjoittaminen viehättävän Bettyn (Nancy Olson) kanssa. Norman saatua tietää kieltävästä vastauksesta hänen suurelokuvaansa koskien ja Gillsin mielenkiinnosta muuhun kuin häneen hän muuttuu epätoivoiseksi ja aiheuttaa Gillsille tämän surkean kohtalon.
Auringonlaskun katu löytyi 1001 elokuvaa - kirjasta ja se oli saanut lehdissä niin hyvät arviot, että pitihän minun tämä klassikko katsastaa. Elokuvasta paljastui mielenkiintoisia seikkoja jo ennen katsomista: entinen mykkäelokuvatähti Swanson esitti todella entistä mykkäelokuvatähteä, von Storheim ohjasi oikeasti joitakin Swansonin elokuvia, ohjaaja Cecil B. DeMille esitti elokuvassa itseään ja ruudussa vilahti joukko entisiä mykkäelokuvatähtiä Buster Keaton etunenässään. Tästä kaikesta muovautui Wilderin käsittelyssä mainion satiirin ainekset ja voin sanoa jopa tajunneeni suurimman osan elokuvan satiirista. Swanson on loistava Norma Desmondina ja hänen vainoharhainen menneen loistokkuuden tavoittelunsa saavuttaa yhä uusia tasoja elokuvan loppuun mennessä. Lopussa hän näyttää jo lähes pelottavalta yrittäessään tavoitella nuoruutta ja loistoa hullu ilme kasvoillaan. Elokuvan funktio pysyi Norman talon tapahtumissa, mutta sivujuonena oli Gillsin ja Bettyn, joka oli kihloissa hänen ystävänsä kanssa, eräänlainen rakkaustarina, joka kuitenkin päättyi - no, hyvin Bettyn ja hänen kihlattunsa kannalta. Normasta ja Maxista paljastuu elokuvan edetessä uusia asioita ja koko ajan oli sellainen tunne, että kaikki ei ole vielä selvinnyt. Elokuva ei ollut varsinaisesti hauska, mutta satiirisuus oli koko ajan hieman huvittavaa. Satiiriksi elokuva olikin hyvä, vaikken ehkä ihan kaikkea tullutkaan ymmärtäneeksi. Suosittelen elokuvaa lämpimästi klassikkohaukoille ja varsinkin Wilderin elokuvien ystäville, sillä tässä elokuvassa on todella kunnon klassikon ainekset.

Myyntitykit (Glengarry Glen Ross/1992) James Foleyn ohjaamassa, David Mametin lukuisia palkintoja voittaneeseen näytelmään perustuvassa elokuvassa pyöritään kiinteistökauppojen salakähmäisessä maailmassa. Kiinteistönvälitystoimiston työntekijät saavat pääkonttorista uhkavaatimuksen: tulos tai ulos, eli vähiten myynyt välittäjä saa heti potkut. Tämä saa Levenen (Jack Lemmon), Roman (Al Pacino), Aaronowin (Alan Arkin) ja Rossin (Ed Harris)  varpailleen ja ryhtymään toimiin työpaikkansa säilyttämiseksi, vaikka toimiston johtaja Williamson (Kevin Spacey antaa heille vain surkeita vihjeitä kiinteistöjen myymiseen. Seuraavana aamuna toimistolla onkin täysi hälinä päällä, kun arvokkaat Glengarry-vihjeet on varastettu ja jokainen työntekijä on epäiltynä niiden varastamisesta.
Olin halunnut nähdä tämän elokuvan jo pitkään ja yllätyin todella, kun bongasin filmin DVD:n Anttilan elokuvaosastolta. En ollut uskonut mitään DVD-julkaisua olevan saatavilla, joten yllätys oli postiviinen ja ostinkin elokuvan heti. Katsoin sen pari päivää sitten kaverin kanssa ja... no, sanotaanko vaikka niin että yllätys tapahtui jälleen, mutta positiiviseksi sitä ei ehkä voi sanoa. Elokuvan lopputekstien rullatessa ruutuun räjähdimme nauramaan: emme olleet tajunneet elokuvasta oikeastaan yhtään mitään! No, tästä pienestä ongelmasta huolimatta Myyntitykeillä oli hetkensä. Elokuva on ajallisesti hyvin tiivis: tapahtumat saadaan pakettiin parin vaivaisen päivän aikana. Elokuvassa ei myöskään tapahdu oikeastaan mitään: ukaasi työpaikkojen menetyksestä leijuu ilmassa ja toisena päivänä funktio siirtyy Glengarry-vihjeiden varastamiseen, mutta kaiken muun ajan hahmot vain höpöttävät keskenään ja huumori on sijoitettu välillä aivan päättömään dialogiin. Tyylilajina on musta huumori, ja tämän elokuvan huumori oli kyllä niin mustaa etten tajunnut siitä paljoa mitään. Välillä tuli kyllä hykerreltyä hahmojen välisen dialogin älyttömyydelle. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa Al Pacinon esittämä Roma pitää hengästyttävää, kaikki mahdolliset sivutiet läpikäyvää myyntipuhetta asiakkaalle, joka lopulta todella ostaa hänen myymänsä tontin. Minusta vähän tuntuu, että elokuvaan paremmin sisään päästäkseen pitäisi olla edes jotenkin perillä Amerikan kiinteistökaupasta ja sen pelisäännöistä, sillä asiaan täysin perehtymättömänä elokuvan huumori ja viehätys jää kyllä melkoisen pahasti pimentoon. Lisäksi minulle jäi hieman epäselväksi, kuka todella varasti Glengarry - vihjeet vaikka asia lopussa selviääkin. Mutta jos jokin on elokuvassa hyvää, niin se on aivan uskomaton näyttelijäkaarti! Elokuvaan on saatu niin monta erittäin hyvää näyttelijää, että vastaavaa esimerkkiä alkaa olla hankala nimetä. Lemmonin vanha kiinteistökettu Levene, Arkinin epävarma ja epätoivoinen Aaronow, Harrisin aggressiivinen ja kiero Moss, Pacinon itsevarma huippuvälittäjä Roma sekä Spaceyn tiukanpuoleinen nuori johtaja - puhumattakaan Alec Baldwinin hinaajana huutavasta pääkonttorin lähettämästä menestysvälittäjästä - ovat jokainen erinomaisia hahmoja ja jokainen näyttelijä onnistuu rakentamaan roolistaan loistavan. Myyntitykit toimisi ehkä paremmin alkuperäisessä muodossaan eli näytelmänä, mutta elokuvakin on kyllä hyvä, jos pitää oikein mustasta huumorista ja on edes hitusen perillä kiinteistökauppojen järjettömyydestä.