Eilen kävimme Joensuussa katsomassa tulevaa opiskelija-asuntoani. Laitoin hakemuksen Joensuun Elliin melkein heti opiskelupaikan selvittyä ja pari viikkoa sitten sainkin asuntotarjouksen jonka otin ilomielin vastaan. Vaikka minua on varoiteltu Rantakylän alueen pahamaineisuudesta (siis mitä?), en kuitenkaan säikähtänyt ja kahden hengen opiskelijasolu kuulosti oikein lupaavalta. Vuokrakin oli oikein kohtuullinen ja Internetin sai sisällytettyä vuokraan oikein edullisesti. Hyvä! Eilen sitten kävin allekirjoittamassa vuokrapaperit ja sain avaimet uuteen asuntooni. Kävimme sitten katsomassa asuntoa (toinen asukas ei ollut paikalla vaikka asuukin jo asunnossa, joten en vielä tiedä millainen ihminen kanssani samassa huushollissa elelee) ja ilahduin tilan paljoudesta ja asunnon kuntoisuudesta muutenkin. Vaikka opiskelijasoluista kerrotaan aina ties mitä kauhutarinoita, tämä oli oikein siisti ja kuten jo sanoin, tilaa oli sopivasti niin huoneissa kuin muissakin tiloissa. Muuttamaan pääsen vasta kuun lopussa kesätöitteni vuoksi, mutta elokuun lopussa Joensuu, täältä tullaan!

Ennen muuttoa minun pitää tosin käydä kaikki tavarani läpi ja päättää, mitä otan mukaan, mitä jätän kotiin ja mitä heitän menemään. Muuttoni jälkeen siskoni valtaa huoneeni, joten kun haluan tulla käymään kotona, päädyn siskon vanhaan huoneeseen punkkaamaan. No jaa. Keittiötavaroita ja huonekaluja on jo valmiiksi aika hyvin kasassa (saan kaikkea vanhaa mitä porukat eivät enää tarvitse, kuten imurin ja astioita), esimerkiksi siskoni parvisängyn saan viedä mennessäni ja se tulee säästämään paljon tilaa. Joitakin juttuja pitää tietenkin hankkia, mutta uskon ehtiväni varsin mallikkaasti haalimaan kaiken tarvittavan ennen muuttoa. Ja vanhempani eivät ole ostaneet minulle mitään ylioppilaslahjaksi, joten he kustantavat kalliimpia hankintoja kuten silitysraudan ja digiboksin. Mutta eiköhän muuttolaatikkoni ole pikku hiljaa kasaantumaan päin.

Viime aikoina olen myös ostanut melko paljon DVD:itä, sillä olen tehnyt monia hyviä löytöjä joita en ole voinut jättää kauppojen DVD-hyllyyn odottamaan. Esimerkiksi pitkään havittelemani Disneyn Fantasia-elokuvat halpenivat viimein 9,95 € hintaan joten ostin molemmat ja olen ostanut myös Basil Hiiren, jonka olen halunnut nähdä iät kaiket. Elokuvia muuten ei kyllä ole paljoa tullut viime aikoina katsottua, mutta pian minun täytyy aloittaa todellinen katsomisrumba, jotta saan digiboksimme tyhjennettyä omista elokuvistani ennen muuttoa Joensuuhun!

Batman Forever (Batman Forever/1995) Ensimmäisessä Joel Schumaherin ohjaamassa Batman-elokuvassa (Tim Burton siirtyi tuottamistehtäviin) viittasankarimme saa vastaansa Kaksinaaman (Tommy Lee Jones) ja Arvuuttajan (Jim Carrey). Persoonansa turmeltumisesta katkera entinen asianajaja Harvey Dent - nykyinen Two-Face - haluaa kostaa Batmanille ja lyö hynttyyt yhteen Edward Nygman eli Arvuuttajan kanssa, joka on raivoissaan niin Batmanille kuin Bruce Waynellekin (Val Kilmer) keksintönsä hylkäämisestä. Lepakkojahdin tiimellyksessä parivaljakko surmaa nuoren Dick Graysonin (Chris O'Donnell) perheen, joten Bruce ottaa pojan kasvatikseen. Brucen salaisuus ei kuitenkaan pysy kauaa Dickiltä salassa, ja pian tämäkin haluaa päästä leikkimään sankaria. Lisäksi Brucelle teettää töitä suhde psykologi Chase Meridianiin (Nicole Kidman), joka rakastaa sekä Batmania että Brucea... vai rakastaako?
Tämän Batman-elokuvan olin nähnyt aikaisemmin, mutten kokonaan: suuri osa elokuvan alkupuoliskosta oli jäänyt täysin näkemättä, joten täytyihän elokuva katsoa kun se Subilta sattui tulemaan. Ja kuinka viihdyttävä se olikaan! Batman Forever ei ehkä ole taidetta, mutta se on sarjan ylivoimaisesti viihdyttävin ja samalla myös hauskin elokuva. En ole erityisen ihastunut Jim Carreyhyn, mutta tässä elokuvassa hänen naamanvääntelynsä ja mielettömät maneerinsa pääsevät täyteen vauhtiin mielipuolisessa Arvuuttajan hahmossa. Carreyn järjettömälle osasuoritukselle ei voi muuta kuin nauraa suurinta osaa ajasta. Myös Tommy Lee Jones on varsin viihdyttävä Two-Face ja minua huvitti suunnattomasti tämän pahiksen enkeli- ja demoni - tyttöystävät. Kidman on ihan hyvä viehkona psykiatrina, Kilmer vähäsen pökkelö mutta muuten ihan OK ja O'Donnellkin selviää Robinin roolista ihan mallikkaasti. Juoni on hölmö eikä siinä ole kerrassaan mitään kovin järkevää tai erikoista, mutta jotenkin Batman Forever on sellainen paukku ettei siitä nauttimatta selviä. Yksi syy siihen, miksi pidän juuri tästä Batmanista on se, että tässä esiintyy ensimmäistä (ja toistaiseksi esiintymiset ovatkin sitten jääneet kahteen) kertaa Dick Grayson eli Robin, jonka hahmosta jostain syystä pidän kovasti. Elokuvan erikoistehosteet ovat paikoittain aika lelumaisia, mutta elokuvan pääpointti ei olekaan toiminnassa vaan yleisessä, ylettömän viihdyttävässä sählingissä. Väliin on toki ujutettu traagisia paloja niin Brucen menneisyydestä kuin Robinin perheen kuolemastakin, mutta ne toimivat hyvänä tasapainotteena pääpahisten riehumisen ja Chasen ja Brucen lemmenkohtauksien ohessa. Vaikka monet eivät tästä Batman-elokuvasta juuri pidäkään tai eivät sitä erityisemmin arvosta, itse pidin elokuvasta paljon ja se on kakkossuosikkini koko Batman-elokuvien sarjasta (suosikkini on Batman Returns, jossa sankarimme kohtaa Kissanaisen ja Pingviinin). Elokuva istuu loistavasti perjantai-illan viihteeksi ja vaikka se onkin kohtalaisen älytön, homma ei missään vaiheessa lähde lapasesta. Suosittelen kaikille!

Kuka pelkää Virginia Woolfia? (Who's Afraid of Virginia Woolf?/1966) Mike Nicholsin ohjaama avioliittodraama perustuu samannimiseen, aikanaan kohua herättäneeseen Edward Albeen näytelmään. Elokuvassa vanha ja jo varsin riitaisa aviopari Martha (Elizabeth Taylor) ja George (Richard Burton) kutsuvat nuoren ystäväpariskuntansa (George Segal ja Sandy Dennis) myöhäisille yömyssyille. Nuori pariskunta saa todeta avioliiton pahimmat puolet kaikessa kauheudessaan, kun viinanhuuruinen ilta muuttuu aviopuolisojen sotatantereeksi, eikä ilkeiltä kommenteilta säästy kukaan: eivät edes vieraat. Hämmentäviä asioita niin Marthasta ja Georgesta kuin Nickistä ja Honeystakin paljastuu, eikä leppoisaksi tarkoitettu illanvietto todellakaan suju odotuksien mukaisesti.
Tämä elokuva tuli Elizabeth Taylor - elokuvien sarjassa Teemalta ja otin sen odotetusti katsaukseen, sillä elokuva sai useamman Oscarin ja sitä katsellessa voi vain miettiä, kuinka paljon Burtonin ja Taylorin oma, tunnetusti vuoristoratamainen avioliitto vaikutti kaksikon huikeisiin osasuorituksiin. Taylor on hyvä ja hän saikin elokuvasta Oscarin, mutta mielestäni myös Burton oli erinomainen ja olisi kyllä ansainnut vastaavan pystin suorituksestaan. Nuoret näyttelijätkin olivat ihan hyviä, mutta jotenkin Dennisin näyttelemä Honey vain ärsytti minua suurimman osan ajasta enkä jostain syystä jaksanut koko hahmoa alkuunkaan. Elokuvassa lähinnä keskustellaan ja riidellään raivoisasti, joten varsinaisia tapahtumia ei oikein ole. Joku ottaa esille asian, josta Martha alkaa kertoa enemmän saaden Georgen lopulta mielipuolisen raivon valtaan - tai toisinpäin. Näin edetään kohtalaisen sekavasti lohduttomaan loppuun saakka, jossa katsoja saakin kuulla, ettei Georgen ja Marthan poikaa oikeasti ole olemassakaan. Elokuvan ongelmana onkin juuri se, ettei katsoja voi yhtään tietää, mikä pääpariskunnan sanomisista on totta ja mikä ei - paitsi tietysti poikaa koskevat lausunnot ja lopun juonenkäänne avaakin asetelmaa hiukan. Mutta Georgen kertomista jutuista en vain osannut päätellä, olivatko tarinat totta ja tapahtuneet hänelle vai jotakin aivan omaa sepitettä. Elokuvasta jäikin minulle aika hajanainen ja sekava kuva enkä oikein päässyt sen kanssa puusta pitkään. Elokuva on kuitenkin erinomaisesti näytelty jo valovoimaisen pääparinsa ansiosta. Heidän suhteestaan kertoo paljon jo kohtaus ennen nuoren pariskunnan tuloa: vuoroin George ja Martha riitelevät myrkyllisesti, vuoroin syleilevät toisiaan rakastuneina. Kielenkäyttö on 1960-luvun filmatisointeja ajatellen aika rohkeaa. Kuka pelkää Virginia Woolfia? (elokuvan nimi tulee hahmojen laulamasta "Who's Afraid of Big Bad Wolf" - renkutuksen muunnelmasta: aluksi oikeasti kuvittelin elokuvan olevan jonkinlainen Virginia Woolf-elämänkerta!) toimisi ehkä paremmin teatterin lavalla, mutta on elokuvanakin mielenkiintoinen ja tavallista taiteellisempi kokemus, jota suosittelen varsinkin niille, jotka pitkävät Liz Tayloria pelkkänä koristeena.

Fantasia 2000 (Fantasia 2000/1999) Disneyn alkuperäisestä Fantasiasta ei koskaan tullut jatkuvasti laajenevaa kokonaisuutta, kuten aluksi suunniteltiin, mutta 2000-luvun tietämillä Disney teki tämän uuden Fantasian, jossa on täysin uusia jaksoja samalla periaatteella vanhojen kanssa. Eri klassisen musiikin sävellyksiin on animoitu jaksoja, joiden tarinaa ja juonenkuljetusta musiikki tukee. Elokuvassa kuullaan/nähdään jaksot sävellettynä Beethovenin, Respighin, Gershwinin, Shostakovichin, Saint-Saënsin, Dukas'n, Elgarin ja Stravinskyn kappaleisiin ja jokainen jakso on täysin erilainen niin tarinaltaan kuin animoinniltaankin. Jaksojen esittelystä vastaavat amerikkalaiset kuuluisuudet, kuten näyttelijä Steve Martin ja taikurikaksikko Penn & Teller.
Kaverini oli meillä eräänä päivänä ja päätimme katsoa jonkun elokuvan. Päädyimme kahdesta Fantasiasta katsomaan tämän, sillä Fantasia 2000 on huomattavasti alkuperäistä Fantasiaa lyhyempi. Itsekin viulua soittaneena ja klassista musiikkia muutenkin kuuntelevana minua kiehtoi idea kappaleisiin sovitetuista animaatiojaksoista ja odotinkin innostuneena, mitä kaikkea Disneyn animaattorit olivat saaneet aikaiseksi. Alkuperäistä Fantasiaa en siis vielä ole nähnyt, joten vertailu siihen ei onnistu mitenkään, mutta arvostelen jaksot sellaisina kuin ne näin. Musiikki (by Chicagon sinfoniaorkesteri) on totta kai loistavaa, mutta animaatiojaksojen taso oli vaihtelevaa, vaikka kaikissa jaksoissa musiikki tuki tapahtumia todella hyvin. Ensimmäinen, Kohtalosinfoniaan perustunut perhosaiheinen hyvän ja pahan taistelu oli mielestäni aika tekotaiteellinen. Toisesta, valasaiheisesta jaksosta tuli niin minulle kuin kaverillenikin mieleen joka jouluna nähtävä Lumiukko-animaatio, sillä animoinnin tyyli oli hiukan samanlaista kuin kyseisessä jouluohjelmassa ja tarinassakin oli jonkinasteista samankaltaisuutta. Muutenkin kyseinen jakso oli turhan maalaileva ja mukadramaattinen. Kolmas jakso, joka perustui vieläpä yhteen lempisävellyksistäni, oli ihanan piristävä, sillä animaatio ei todellakaan näyttänyt Disney - animaatiolta (mieleen tuli ensimmäisenä Pink Panther - animaatiot) ja tarinan sijoittaminen neljän newyorkilaisen arkeen oli varsin hauska veto, mutta jakso jäi valitettavan irralliseksi hahmonkäsittelyn osalta - harmi sinänsä! Neljännessä jaksossa oli hyödynnetty H.C. Andersenin Vakaa tinasotamies- satua, mutta tarinan sanoma ja koko loppuratkaisu oli vesitetty ja muutettu Disney-muottiin sopivaksi, mikä kyllä petti minut aika pahasti, vaikka tarina muuten olikin ihan hyvä. Tästä jaksosta tuli minulle tosin mieleen Barbie - elokuvat, mikä ei ehkä ollut sitten niin hyvä asia. Viides jakso on todella lyhyt, hauska ja täysin älytön: jojoilevia flamingoja? Jakso oli toki aika hauska, mutta jotenkin ei tyyliltään sopinut muuhun kokonaisuuteen. Kuudes jakso oli peräisin vanhasta Fantasiasta: huikea Noidan oppipoika, jossa yksinkertaisimmasta ideasta on saatu huikea animoinnin näytös Mikki Hiiren yrittäessä selviytyä aiheuttamastaan katastrofista. Tämä jakso oli yksi elokuvan parhaista - ja sekin vanhasta Fantasiasta! Seitsemäs jakso lainasi tarinansa Raamatusta pienellä Aku Ankka-twistillä: tapahtumat sijoittuivat Nooan arkkiin, jossa Aku ja Iines, arkin ankat, yrittävät epätoivoisesti löytää toisiaan. Jostain syystä Raamatun tarinan käyttö ärsytti (no, elokuva onkin amerikkalaista tuotantoa...), vaikka Akun ja Iineksen tarinassa oli pieniä huumorin, rakkauden kuin traagisuudenkin pilkahduksia. Jotenkin en vain onnistunut pitämään tästäkään jaksosta, mutta viimeinen, Tulilintu-baletista aiheensa ja musiikkinsa lainannut jakso oli taas hyvä. Animaatio ei taaskaan näytä Disneyltä, mutta on huikeaa ja tarina on komea, pienen sadun kertova fantasia näyttävillä animaatiotehosteilla. Pidin kovasti tästä viimeisestä jaksosta, mutta kuten jo kirjoitin, elokuva oli tasoltaan melko vaihteleva enkä erityisemmin pitänyt muka-hauskoista jaksojen esittelyistä. Alkuperäinen Fantasia pitää ottaa lähiaikoina tarkasteluun jotta vertailu elokuvien välillä onnistuu, mutta yksinään Fantasia 2000 on mielenkiintoinen kokemus, joka ei kuitenkaan ole niin omaperäinen tai häikäisevä kuten ehkä saattaisi odottaa.

Basil Hiiri - Mestarietsivä (The Great Mouse Detective/1986) Eve Tituksen lastenkirjasarjaan perustuvassa Disney-piirretyssä päästään mukaan hiirietsivän seikkailuihin 1890-luvun Lontoossa. Hiirityttö Olivia Leikinheimon isä kaapataan ja hän pyytää kuuluisaa hiirietsivää Basilia ratkaisemaan tapauksen. Basil ei aluksi innostu, mutta ottaa ohjat käsiinsä kun saa tietää arkkivihollisensa Ratiganin olevan sieppauksen takana. Olivia ja tohtori Dawson apunaan alkaa huikea ajojahti, joka vie niin lelukauppaan, Lontoon viemäreihin kuin Big Benin kellokoneistoon asti.
Basil Hiiri! Siinäpä vasta elokuva, jonka olen halunnut nähdä jo kauan. Niinpä olin erittäin iloinen, kun löysin elokuvan DVD:nä Citymarketista ja ostinkin sen välittömästi. Katsoimme elokuvan kaverini kanssa Fantasia 2000:n jälkeen ja hän oli nähnyt elokuvan jo aikaisemmin, mutta minulle kerta oli ensimmäinen. Pidän erittäin paljon Sherlock Holmes - tarinoista, joten kaikki Holmes-viittaukset iskivät kuin kymmenen tonnin leka. Olin kuitenkin yllättynyt saadessani tietää elokuvan perustuneen kirjasarjaan (joka tosin pohjautuu erittäin vahvasti Holmes-tarinoihin), sillä olin kuvitellut kyseessä olevan Disneyn tekemä Holmes-versio hiirillä. Tämä fakta ei kuitenkaan häirinnyt katselua, mutta suhtautumista elokuvaan se hieman heilutti. Holmesin ystävänä innostuin aina, kun mestarietsivä vilahti ruudulla viulua soittamassa ja konserttiin lähdössä. Oih. Basilista on myös saatu hyvin Holmesmainen hahmo: äkilliset innostukset ja epätoivoon vaipumiset, hykerryttävät ilmeet ja innostus kemiaan. Basilin maneerit ja käyttäytyminen joutuvat kyllä välillä hiukan naurunalaisiksi ja tohtori Dawson on aivan yhtä hidasjärkinen kuin tohtori Watson Holmes-tarinoissa. Ratigan on varsin persoonallinen pahis: itseironinen ja jopa hauska, mutta oikeasti uhkaava vastustaja pahoine kissa-apureineen ja kieroine suunnitelmineen. Musiikki on yksinkertaisesti loistavaa: teema on todella hyvä ja tarttuva, mutta vähempää ei voisi odottaa kun musiikista vastaa Henry Mancini! Laulu, joka kuuluu levysoittimesta Basilin ja Dawsonin ollessa vankeina on hyvä ja Ratiganin laulu on myös aika hauska. Elokuva ei ehkä ole kaikkein lapsellisin lastenfilmi: aseita näkyy vähän väliä, vihollishiiret viskelevät puukkoja, välillä käydään baarissa juomassa ja katselelmassa kabaree-esitystä ja niin edelleen. Animaatio ei ole Disney-animaatiomaista vaan enemmän satukirjamaista, mutta näyttää silti  hyvältä ja on elokuvalle eduksi. Basil Hiiri oli myös edistyksellinen tietokoneanimaationsa ansiosta, sillä loppukohtauksessa nähtävä Big Benin kellokoneisto on kokonaan tehty tietokoneella ja koneistossa nähdään yksi todella hyvä kamera-ajo, jossa kuva oikeasti liikkuu hahmon mukana. Basil Hiiri ei ehkä ole parhaita Disney-filmejä tarinaltaan tai toteutukseltaan, mutta se on varsin hauska, viihdyttävä ja jännittävä ja iskee hyvin varsinkin jos katsoja sattuu pitämään Sherlock Holmesista. Suosittelen kaikille yli 7-vuotiaille Disney-animaation ja Holmesin ystäville.

Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire/2005) J.K. Rowlingin luoma, kaikille tuttu velhopoika Harry Potter seikkailee neljännen kerran valkokankailla tässä Mike Newellin ohjaamassa fantasiafilmissä. Huispauksen MM-kisojen ilonpito keskeytyy kuolonsyöjien tuhotessa leirintäalueen ja nuoret velhot suuntaavat kaksijakoisissa tunnelmissa Tylypahkan velhokouluun. Vuodessa on säpinää, sillä Tylypahka isännöi kolmivelhoturnajaisia, joissa kilpailevat isännän lisäksi oppilaat Durmstrangin ja Beauxbatons'n velhokouluista. Kaikkien yllätykseksi kilpailijoiden nimet ilmoittava pikari syöksee ilmoille myös Harryn (Daniel Radcliffe) nimen, vaikka hän on alaikäinen. Harry joutuu kuitenkin kilpailemaan turnajaisissa eivätkä haasteet todellakaan ole helpoimmasta päästä! Lisäksi omituiset unet vaivaavat Harrya, uusi opettaja Alaston Vauhkomieli (Brendan Gleeson) on kaikkea muuta paitsi normaali ja jotakin hämärää tuntuu muutenkin olevan meneillään Tylypahkan niin turvallisten seinämien sisäpuolella...
Mielestäni Harry Potter ja liekehtivä pikari kuuluu elokuvasarjan parhaimmistoon, joten päätin katsoa elokuvan kun se sopivasti tuli eilen Subilta. Pidän Harry Potter - elokuvissa siitä, että niissä on paljon tunnettuja ja vähemmän tunnettuja, mutta silti tuttuja brittinäyttelijöitä. Nytkin tunnistin näyttelijöitä ainakin nimeltä ja oikeastaan kaikki aikuisnäyttelijät (mm. Gary Oldman, Brendan Gleeson, Alan Rickman, Robbie Coltrane, Ralph Fiennes, Frances de la Tour) olivat tutun näköisiä, mutten saanut päähäni missä olen heidät nähnyt. Nuorista näyttelijöistä mainitsemisen arvoinen on Robert Pattinson, Twilight-elokuvista tähteyteen ponnahtanut miekkonen, joka on tässä elokuvassa oikeastaan ihan hyvä. Elokuvan juoni on kohtalaisen uskollinen kirjalle, mutta joitakin mielenkiintosia kirjan kohtauksia (kuten Rita Luodikon todellinen olomuoto - sivujuoni sekä Harryn kolmivelhovoittojen kohtalo) on jätetty kokonaan pois ja tilalle on lisätty tyhmä ja mukahauska tanssien opettelukohtaus, jonka olisi voinut kyllä jättää näyttämättä. Tyhmää ylimääräistä huumoria - olkoonkin, että elokuvan yleisilme on synkähkö ja pieni huumorinpoikanen siellä täällä tekee elokuvasta vähemmän lohduttoman. Kilpailevat koulut ovat molemmat mielenkiintoisia, mutta koulujen sukupuolijako oli elokuvaan lisätty ja täysin turha asia. Lisäksi minua huvitti suunnattomasti Viktor Krumin (Stanislav Ianevski) ja oikeastaan koko Durmstrangin velhokoulun oppilaiden jatkuva liehuminen turkisviitoissa ja venäläiset kasakat mieleen tuovissa asuissa. Tahatonta komiikkaa eikä edes hauskaa, mutta minua kyllä nauratti. Huispauksen MM-finaalin tekeminen olisi tietenkin ollut liian kallista, mutta jo alussa nähtävä pätkä on komeaa jälkeä ja muutenkin erikoistehosteiden ja muun lavastuksen taso on korkealla. Sähäkkä sulkakynä on ihanan eläväinen, lohikäärme näyttää oikeasti aidolta ja loitsuvälähdykset ovat yhtä hohdokkaita kuin aina. Hevosvaunut ja laiva ovat lelumaisen näköisiä, mutta muuten tehostetiimillä on ollut homma hallinnassa. Juoni on aika hyvä, kirjalle uskollinen elokuvatiivistys tapahtumista. Labyrintti- ja järvikohtauksissa on oikeasti uhkaava tunnelma ja lopputaisto hautausmaalla on myös saatu tyylikkäästi toteutettua. Minua tosin jäi kaivelemaan se, että Barty Kyyry nuoremman tarinaa ei esitetty järin laajasti ja koko vale-Vauhkomieli - juoni jäi vähäsen epäselväksi, kun taas kirjassa Kyyryn tarina oli selitetty kunnolla. Mutta näiden elokuvien ongelma onkin siinä, ettei kaikki mitenkään mahdu parin tunnin pituiseen elokuvaan. Hienoisesta epätasaisuudesta Harry Potter ja liekehtivä pikari on hyvä elokuva - ainakin kirjoihin perustuvien nuortenfantasioiden tasolla. Potterit ovat aina hyvin näyteltyjä ja kokonaisuus on laadukas, eikä tämä Potter petä katsojaa niin pahasti kuin jotkut toiset sarjan osat ovat tehneet.